Liity jäseneksi

Ympäristöahdistus yhteisöjen haasteena

Panu Pihkala
Ympäristöteologian dosentti, tietokirjailija

Mitä sinussa herää, kun kuulet sanan ympäristöahdistus? Tämä sana ja ilmiö herättää tunteita, puolesta ja vastaan. Työyhteisöissä on tärkeää perehtyä ilmiöön, koska kyky käsitellä sitä on nykyään osa ammattitaitoa. Riippumatta siitä, mikä itse kunkin oma suhde on ympäristöasioihin, vaatii seurakuntalaisten laadukas kohtaaminen ympäristötunteiden ymmärrystä.

Osa ihmisistä tuntee henkilökohtaisesti ympäristöahdistusta ja osalle asia on vieras. Ilmiö vaatisi käsittelyä työyhteisöissä myös sen vuoksi, että työntekijöiden keskinäinen ymmärrys voisi lisääntyä. Aihe on kuitenkin haastava, koska ihmisten reaktiot ovat niin erilaisia. Hyvin toteutetut dialogimenetelmät ovat yksi keino siihen, että ihmisille tarjoutuu tilaisuus kertoa omista näkökulmistaan.

Tässä tekstissä kuvaan lyhyesti ympäristöahdistuksen ilmiötä ja sen liittymäkohtia myös kirkon työntekijöiden työhön. Keskustelen erilaisista vahvuuksista ja haasteista, joita seurakuntien työntekijöillä on aihepiirin suhteen.

Voimistuva kriisi tuottaa henkisiä vaikutuksia

Ympäristökriisi voimistuu koko ajan. Samalla monet yhteiskunnat ja ihmiset ovat panostaneet entistä enemmän ympäristönsuojeluun. Ongelmien juurisyyt ovat kuitenkin kietoutuneet syvästi nykyisiin yhteiskuntajärjestelmiin ja niiden muuttaminen on hyvin vaikeaa. Ympäristötuhot ja niiden uhat aiheuttavat kasvavassa määrin myös psykologisia vaikutuksia. Ihmiset ovat jo pitkään kokeneet ympäristöhuolta, mutta nyt yhä suurempi joukko ihmisiä kokee myös ajoittaista pelkoa, ahdistusta ja jopa kauhua. Näille vaikeille tunteille ja mielentiloille on muodostunut yleisnimeksi ympäristöahdistus. Sana tarkoittaa siis sekä tarkemmin määriteltyjä ahdistusoireita että muita vaikeita tuntemuksia.

Ympäristöahdistus Suomessa

Suomessa on havaittu, että merkittävä osa ihmisistä tunnistaa kokevansa jonkinlaista ympäristöahdistusta. Keskeinen ympäristökriisi on nykyään ilmastokriisi, johon nivoutuu lukuisia muita ympäristöongelmia ja sosiaalisia haasteita. Nykyään puhutaankin usein ekososiaalisesta ajattelusta, jossa ympäristökysymykset ja sosiaaliset kysymykset kietoutuvat yhteen. Ilmastokriisi on tunnetusti myös lukuisten sosiaalisten kiistojen aihe, koska sen lievittäminen vaatii niin monia elämäntapamuutoksia. Tilannetta pahentaa myös ilmastonmuutoksen kognitiivinen vaikeus: ilmiötä ei voi tarkastella pelkästään arkikokemuksen valossa, vaan tarvitaan globaalien ilmastomallien näkökulmaa.

Keskeisin Suomessa havaittu ympäristöahdistuksen muoto on niin kutsuttu ilmastoahdistus. Sitran laajassa kansalaiskyselyssä kesällä 2019 keskimäärin 25 % suomalaisista tunnisti sitä itsessään. Nuorimpien ikäluokkien keskuudessa enemmän kuin joka kolmas kertoi kokevansa sitä. Noin joka kymmenes suomalainen kertoi joistain voimakkaammista fyysisistä oireista, joita on kokenut ilmastohuolensa vuoksi. Osa suomalaisista kuitenkin vieroksuu ilmastoahdistus-sanaa, koska termi on osittain politisoitunut. Vaihtoehtoisesti voi puhua ilmastostressistä, mutta käytännössä kyse on sekä stressistä, ahdistuksesta, alakuloisuudesta että monista muista vaikeista tuntemuksista.

Ahdistuksen eri puolet

Ahdistuksen tausta on tunteessa, joka herää vastineena sellaiseen uhkaan, jossa on epävarmuutta. Ahdistus, englanniksi anxiety, on mielemme ja kehomme varoitusjärjestelmä. Tämä on tärkeää tiedostaa, koska siten piirtyy esiin ahdistuksen pohjimmainen tärkeys. Tarvitsemme sekä tervettä pelkoa että tervettä ahdistusta, jotta osaamme reagoida uhkiin.

Liian voimakkaassa ahdistuksessa on kyse siitä, että epävarmuutta sisältäviin uhkiin ei löydy hyvää ratkaisua ja yksilön mieli kuormittuu liikaa. Uhkakuvien paine voi olla liian suuri. Käytännön toimintavaihtoehdot voivat olla liian vähissä. Yksilö voi kärsiä mielenterveyden resurssien vähäisyydestä, johon vaikuttavat aina sekä yhteisö että henkilökohtaiset ominaisuudet.

Ympäristökriisi on hyvin todellinen uhka, mutta samaan aikaan siihen liittyy merkittäviä epävarmuustekijöitä, koska ekosysteemit ovat niin monimutkaisia. Joskus tuhoisat ympäristövaikutukset ovat ennusteita nopeampia ja joskus hitaampia. Samalla kyse on koko elämämme ajan jatkuvasta tilanteesta, eräänlaisesta ylipitkästä hälytystilasta. Yksilöille on tarjolla vaikuttavia valintoja ympäristöasioiden suhteen, mutta ne ovat kaikki kuitenkin kokoluokaltaan suhteellisen pieniä verrattuna globaalin ympäristökriisin valtavuuteen. Nämä kaikki tekijät vaikuttavat siihen, että ympäristöahdistus voi aiheuttaa jatkuvaa kehomielen hälytystilaa. Liiallinen kuormittuminen johtaa pidemmän päälle väsymiseen, alakuloisuuteen ja pahimmillaan ahdistuneisuushäiriöiden kaltaisiin tiloihin.

Kun puhutaan ympäristöahdistuksesta, on siis tarpeen huomata, että ilmiö voi esiintyä sangen eri muodoissa eri ihmisissä ja samankin ihmisen erilaisissa elämänvaiheissa. Jos ja kun seurakunnallisessa toiminnassa huomioidaan ympäristöahdistusta, tämä vaihteluväli eri ihmisten välillä on tärkeää ottaa huomioon. Esimerkiksi rippikouluryhmässä todennäköisesti muutama nuori on kokenut voimakasta ympäristöahdistusta, monet jonkinlaista vahvaa ympäristöhuolta, ja joitakuita asia ei suuremmin huoleta. Paikkakuntien välillä on myös selkeitä eroja: ei ole mielekästä vahvistaa liian mustavalkoista erottelua kaupungin ja maaseudun välillä, mutta etenkin ilmastohuoli on keskimäärin yleisempää kaupungeissa.

Erilaiset tunteet

Ympäristöahdistukseen liittyy läheisesti monia tunteita. Näiden huomioiminen tuo samalla esiin sen, että seurakuntien työntekijöillä on erityistä annettavaa moniin niistä liittyen. Näitä potentiaalisia vahvuusalueita ovat suru ja syyllisyys. Samalla eräät tunteet, etenkin suuttumus, piirtyvät keskimääräistä suuremmiksi haasteiksi kristityille. Ympäristötunteista löydät halutessasi paljon lisätietoa kirjastani Mieli maassa? Ympäristötunteet (Kirjapaja 2019).

Eräitä ympäristöahdistukseen liittyvä tunteita.

Ihmiset kokevat pelkoa ja huolta ympäristökriisin vuoksi. Taustalla on välittämistä, myös rakkautta. Ihmiset haluaisivat hyvää läheisilleen, lajitovereilleen ja useimmat ihmiset myös toisille lajeille. Kuten ahdistukset, myös pelot ja huolet voivat ilmentyä joko sopivan kokoisina tai ylisuurina.

Ihmiset kokevat surua ja menetyksen tunteita erilaisten ympäristömuutosten vuoksi. Nämä ympäristösurun tunteet ovat hyvin yleisiä, mutta ihmisryhmien välillä on valtavia eroja siinä, puhutaanko niistä mitään. Ihminen voi surra yhtä lailla Australian metsäpaloissa kärventyviä eläimiä kuin suomalaisen maaseutupaikkakunnan muuttumista.

Ihmiset kokevat syyllisyyttä ja joskus vastustavat syyllisyydentunteita aggressiivisesti. Syyllisyyden keskeisyys ympäristötunteena näkyy siinä, miten nopeasti ihmiset syyllistyvät, kun ympäristökysymyksistä puhutaan julkisesti. Syyllisyys voi ilmentyä sekä toimintaa haittaavasti että sitä lisäävästi. Omatunto voi johtaa parannuksentekoon. Ympäristökriisin suhteen ilmenee joskus myös vaikeita häpeän tunteita.

Ihmiset kokevat suuttumusta myös aitoihin epäoikeudenmukaisuuksiin ja epäkohtiin liittyen. Suuttumus, kreikan thymos, voi olla väkevä voima paremman maailman rakentamisessa. Tarvitaan kuitenkin aina arviointia siitä, mikä suuttumus on oikeutettua, ja aggressiivisuuden hillitsemistä. Kristinuskossa on haasteita nähdä suuttumuksen positiiviset puolet, sillä tämä tunne on usein leimattu kilvoittelussa epäonnistumiseksi.

On tärkeää muistaa, että lukuisat ihmiset kokevat erilaista toimintahalua ongelmien lievittämiseksi ja ratkomiseksi. Toimintamuotoja on lukuisia: paikkakunnan ekososiaalisen kestävyyden parantamista, viljelyä, kansalaisaktivismia, henkisen resilienssin voimistamista… Jokaiselle on mahdollista löytää omiin resursseihin sopivia hyviä toimintatapoja.

Työyhteisöjen mahdollisuudet

Monenlaista ammattitaitoa on mahdollista soveltaa ympäristöahdistuksen rakentavaan käsittelyyn. Tämä edellyttää kuitenkin kolmea asiaa. Ensiksi on kohdattava omat tunteet ja asenteet riittävällä tavalla, jotta toisia voi palvella paremmin. Toiseksi on uskaltauduttava kohtamaan aihepiiri riittävän vakavasti, jottei tule tarjottua liian helppoa toivoa tai tekojen vanhurskautta. Kolmanneksi on tehtävä hivenen valmistelutyötä ja perehtymistä.

Omien tunteiden ja asenteiden tarkasteluun on tarjolla virikemateriaalia Toivoa ja toimintaa -sivuston tunnetehtävissä www.toivoajatoimintaa.fi/tunteet). Parhaimmillaan tätä voisi tehdä yhdessä luotettujen kollegoiden kanssa. Kansallinen sosiaali- ja terveysalan hanke Ympäristöahdistuksen mieli (www.ymparistoahdistus.fi) tarjoaa myös virikkeitä.

Aihepiirin vakavasti ottaminen merkitsee sitä, että tilanteeseen ei tarjota liian yksioikoisia vastauksia. Kristityillä on vankka perusta viestiä siitä, että toivoa on aina, mutta liian voimakas tuonpuoleisen toivon korostus voi tuntua nykyihmisistä kriisin vähättelyltä. Ihmiset kyselevät myös, mikä on kristillisen sanoman merkitys tässä ja nyt, ennen kuoleman portteja.

Jos perehdyt tarkemmin ympäristökriisin vakavuuteen, huomaat pian, että ongelmat ovat valtavia (voimakkaamman ahdistuksen varoitus!). Tästä seuraa se, että ihmisten omat hyvät teot voivat tuntua kovin pieniltä. Pelkkä sanoma siitä, että ”kaikki me voimme tehdä jotain”, ei välttämättä lohduta ympäristötietoisia. Tarvitaan haastavaa tasapainottelua: teoilla on aitoa merkitystä, mutta kyse ei ole yksittäisillä teoilla pelastautumisesta. Käytän tässä tahallani kieltä, joka rinnastuu vanhurskauttamisoppiin. Parhaimmillaan kristityt voivat levittää sanomaa, jossa yhdistyy sekä laki että evankeliumi, sekä kilvoittelun vaatimus että armo.

Valmistelutyö ja perehtyminen liittyvät sekä ympäristöahdistuksen ilmiöön että olemassa olevien resurssien soveltamiseen. On esimerkiksi paljon hengellistä musiikkia, joka voi palvella monien ympäristötunteiden kohtaamisessa. Osa tästä musiikista käsittelee syviä teemoja yleisellä tasolla ja vain osa sanoittaa ympäristöteemoja suoraan. Esimerkiksi passiomusiikin eksistentiaalisia sävyjä voi soveltaa eksistentiaalisen ympäristöahdistuksen tuntojen heijasteluun. Jumalanpalveluselämässä voidaan käsitellä ympäristötunteita esimerkiksi ripissä ja esirukouksessa, sanojen ja musiikin yhdistelmillä.

 Radikaali ilo?

Eräs mieliinpainuvimmista toimintamuodoista, joita ympäristökriisin aika on synnyttänyt, on Radical Joy for Hard Times -liikehdintä (https://radicaljoy.org/). Liikkeen keskushahmo Trebbe Johnson on luonut metodeja, joiden kautta käydään rohkeasti surun ja muiden vaikeiden tunteiden kohtaamiseen. Peruskeino on haavoittuneissa luonnonpaikoissa ajan viettäminen. Liikkeen nimi tulee siitä, että surun keskeltä ja jälkeen voi yllättäen pilkahtaa esiin radikaali ilo.

Ajattelen, että kristinuskolla olisi tässä paljon annettavaa, koska se rakentuu surun ja ilon yhteenkietoutumiselle. Ristiinnaulittua Jeesustakin pitää ensin surra, jotta pääsiäisen ilon syvyys voi valjeta. Parhaimmillaan kristityt voivat itkeä itkevien kanssa, iloita iloitsevien kanssa. Kärsimys otetaan vakavasti, mutta silti elämän sydämessä välkkyy sitkeä ilo. Tie sen vahvistamiseen kulkee surun kautta.