Johanna Hurtig
Pappi, YTT, Hollola
Kaisa Raittilan kirjoittama teos Yhteyden rakentajat – Kohti kaikille avointa kirkkoa ilmestyi vuoden 2020 lopulla. Teos on jo saanut tunnustusta ja sitä on kiitelty aiheeltaan tärkeäksi ja toteutukseltaan ansiokkaaksi. Näkemyksiin on helppo yhtyä. Seuraavassa kerron lukukokemuksestani – siitä, mitä ajatuksia, tunteita ja kysymyksiä lukeminen herätti.
Teos kuvaa sitä, miten seksuaalisen yhdenvertaisuuden teemasta on kirkossa viimeisten vuosikymmenien kuluessa keskusteltu. Esiin piirtyy seikkaperäinen ja ilahduttavan moniääninen kertomus toimintatapojen etsimisestä, organisoitumisesta, sitkeästä työstä ja sen merkitykseen uskomisesta.
Tietokirjaksi teos oli erikoinen lukukokemus. Erikoinen siksi että – vaikka siinä käsitellään kotimaista kirkkokeskustelua viime vuosina seuranneelle monia ennestään tuttuja tapahtumia, toimijoita, tekstejä ja argumentteja – se onnistui ravisuttamaan, niin älyllisesti kuin emotionaalisesti.
Itseäni yllätti se fakta, että aiheesta on kirkossa keskusteltu jo kohta 60 vuotta. Toisaalta sen ei pitäisi olla mikään yllätys. On selvää, että keskustelua on käyty yhtä kauan kirkossa kuin yhteiskunnassakin. On myös mahdollista, että keskustelun historia on vielä teoksessa kuvattua pitempi. Kirkon toimijat eivät ole yhteiskunnasta erillisiä, vaan yhtä lailla sen kansalaisia ja sen tietoon osallisia.
Aikajänne on oleellista muistaa myös siksi, että nykykeskusteluun osallistuvat, siihen väsyneet, pettyneet tai kyllästyneet ehkä olettavat aiheen liittyvän nykyhetkeen. ”Kun nykyään kaikki ovat vaatimassa itselleen samoja oikeuksia kuin muillakin”!
Pitkä historia on konkreettinen muistutus siitä, miten pitkään lähimmäisemme ovat hyväksytyksi ja liitoissaan siunatuiksi ja kanssamme yhdenvertaisiksi ja vapaiksi tulemista odottaneet. Kirja päättyy kuvaan, jossa osalle odotus on jo tullut todeksi omassa elämässä, mutta koko kirkon tasolla kehitys on vielä kesken.
Teoksen omintakeinen rakenne vaikutti paikoin hiukan uuvuttavalta, kunnes oivalsin sen kuvaavan osuvasti kirkossa käydyn keskustelun spiraalimaista dynamiikkaa. Keskustelu ei etene – kuten ei kirjakaan – yksiselitteisen kronologisesti, vaan temaattisesti, palaten usein siihen kohtaan tai kysymykseen, missä jo kerran – tai useammankin – on jo oltu.
Lukeminen herätti itsessäni kolme toistuvaa kysymystä: Mikä tämä taistelu on? Mistä siinä pohjimmiltaan on kyse? Vastaan ensin siihen. Väitän, että taistelun pohjimmainen motiivi ei liity seksuaalisuuteen, sukupolisuuteen, perheinstituutioon, avioliittoon tai edes opilliseen puhtauteen.
Homoseksuaalisuudesta on tullut symboli muuttumattomuuden ja muutoksen väliseen taisteluun ja homoista ihmiskilpiä tähän sotaan. Muutoksen vastustaminen on tärkeää, koska usko, jolla on tehtävä, on helpompi kokea olemassa olevaksi kuin usko, jolla vain uskotaan. Kun saa aktiivisesti vastustaa ja pitää jotain epäpyhänä, uhkaavana, usko toimii, näkyy ja tuntuu.
Paikoin kirjassa tuodaankin kriittinen näkökulma sitkeään yhteyden etsimiseen ja ajan antaminen sille yhä uudestaan. Yhteys on arvokas asia, mutta sen hakemisesta maksavat jotkut varsin korkean hinnan. Onko yhteyden etsimisen hajottamat nähty? Onko hakemisen inhimillinen hinta tiedostettu?
Toinen kysymys koskee lukijakuntaa. Kenelle kirja on suunnattu, ketkä siihen tarttuvat ja ketkä ehkä eivät? Lukevatko kirjaa lähinnä ne, joille prosessi on tuttu, jotka ovat siihen osallistuneet, sitä tukeneet, sympatisoineet tai edistäneet?
Itse mietin lukiessani toistuvasti heitä, joista teos ei juurikaan puhu, mutta, jotka ovat kuin näkymätön kertoja, tai varjoissa pysyttelevä keskustelukumppani. Heitä ovat kaikki ne, jotka kokevat uskonymmärryksensä vuoksi, että tämä aihe repii kirkkoa, koska se ajaa väärää asiaa, tai ainakin väärään suuntaan.
Jos sieltä, toisesta näkökulmasta, kirjoitettaisiin vastaava teos, lähentäisikö toinen toistensa prosesseista lukeminen leirejä, edistäisikö ymmärrystä?
Kolmas kysymys, jonka lukeminen nosti, on henkilökohtainen. Moni teoksen kertojaääni sitä käsitteli ja samalla herätteli myös minussa: missä minä kohtasin ensimmäisen kerran ihmisyyteen, seksuaalisuuteen liittyvän moneuden ja mitä vaiheita sen jälkeen on ollut? Miten minun uskoni tai pappeuteni on keskustellut tämän teeman kanssa ja ennen kaikkea: missä olen nyt?
Omassa elämässä opiskeluaikanani tieteellinen tieto ihmisen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta sekä sosiaalityötä kannattelevat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien teemat yhdistyivät jo 1990-luvulla kivuttomasti siihen, mistä minusta kristinuskossa on kyse: kaikkien yhtäläisestä ihmisarvosta. Vasta pappeus osoitti, että viran ja kirkon järjestykseen sitoutumisen kautta sauma on olemassa, eikä se ole kivuton.
Suosittelen lukemaan ja syventymään omien kysymysten ja vastausten äärelle.