Henri Järvinen
Pastori, Helsingin seurakuntayhtymä
Mitä tehdä, kun rahat loppuvat ja väki vähenee? Supistuminen on tämän ajan tyypillinen viheliäinen yhteiskunta- ja aluepoliittinen ilmiö, jonka ymmärtäminen ja ratkaisut edellyttävät moninäkökulmaisuutta. Millä tavalla voidaan kehittää tulevaisuutta alueilla, joissa väestö ei enää kasva, muuttovoittoja ei tule, elinvoimaan liittyvät tunnusluvut näyttävät miinusta? Älykkään sopeutumisen strategia olisi Timo Aron mielestä hyvin sovitettavissa moneen suomalaiseen seurakuntaan.
Valtiotieteiden tohtori, aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI:ssa työskentelevä Timo Aro on pitkään toiminut Suomen eri alueiden elinvoimaisuuteen liittyvien kysymysten parissa. Häneltä kysytäänkin usein kaupungistumisesta ja keskittymisestä, mihin suuntaan kehitys kulkee ja mitä tehdä, kun resurssit vähenevät. Työhistoriassaan hän on tarkastellut näitä kysymyksiä valtion aluehallinnon, konsultin, kaupungin, asiantuntijan ja tutkijan näkökulmista. Kaikille meille on ainakin osittain tiedossa, että yhteiskuntamme on muutoksessa ja samalla myös kirkossa toimintaympäristö muuttuu. Tiivistäen voisi listata, että juuri nyt ulkoiseen toimintaympäristöömme vaikuttaa monta muutostekijää: alueiden eriytyminen ja erilaistuminen kiihtyy, väestö vanhenee, vähenee ja keskittyy, väestö- ja työpaikkakehityksen keskinäinen yhteys murtuu, liikenneyhteydet, koulutuskeskittymät ja kaupungit houkuttelevat ihmisiä ja niin edelleen. Monia palloja ilmassa Timo Aro korostaa, että käynnissä on voimakas alueellinen eriytyminen ja erilaistuminen, jossa toiset alueet hyötyvät muutostekijöistä, toiset taas kärsivät niistä.
– Olemme eläneet pitkään Suomessa, jossa maata voitiin kehittää yhdellä mallilla ja myös ymmärrys kehittämisen haasteista oli helpompaa kuin nyt. Se ei enää onnistu samalla tavalla, kun alueellinen eriytyminen näkyy joka puolella maata. Eriytyminen näkyy monella tasolla maantieteellisesti, väestöryhmien sekä ikäryhmien välillä. Mielestäni 2020 ja 30-luvuilla joudutaan aika
paljon tekemään työtä tämän asian kanssa.
Aro näkee, että näiden monien tekijöiden seurauksena olemme sellaisessa tilanteessa, jossa alueet jakaantuvat voittajiin, sinnittelijöihin ja häviäjiin. Ero voittajien ja häviäjien välillä on jo varsin suuri. Alueiden välinen kilpailu kiihtyy ja kiristyy resursseista, osaajista, näkyvyydestä, huomioarvosta.
– Koronakriisin myötä olemme selvästi nähneet, että olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa meillä ei ole ainoastaan talouteen liittyviä haasteita. Meillä on samanaikaisesti terveyteen, demografiaan ja tuottavuuteen liittyviä haasteita. Kaikki ovat samaan aikaan vaikuttamassa. Se että näemme talouden heikkenevän, on ikään kuin jäävuoren huippu ja pinnan alla on lukuisia tekijöitä; talouden kasvu hidastuu, hoivamenot kasvavat, väestö kasvaa tai vähenee, työikäisten määrä muuttuu, iäkkäiden määrä kasvaa.
Vaikka julkisuudessa keskustellaan paljon taloudesta, niin usein kyse on samanaikaisesti paljon muustakin. Kaikki alueet Suomessa kohtaavat nämä haasteet enemmän tai vähemmän ja osassa seurakuntia tämä on ollut arkea jo pitkään, osassa se tulee olemaan 20–30 luvuilla.
– On edelleen sellaisia alueita, joissa väestö kasvaa, mutta on yhä joukko alueita, joissa väestö, erityisesti työikäinen väestö vähenee. Samaan aikaan iäkkäiden määrä kasvaa ja samalla terveys ja
hoivamenot kasvavat. Puhutaan paljon lähipalveluista ja hyvinvointipalveluista, niiden taloudellisista mekanismeista. Mielestäni olisi tärkeää, että nähtäisiin mistä kaikesta talouskysymykset koostuvat ja erilaiset syy-seuraussuhteet niiden taustalla.
Älykkään supistumisen polku vaatii rohkeutta, että pystytään hyväksymään se ajatus, että kasvu ei ole itsetarkoitus vaan voidaan pärjätä ja menestyä ilman kasvua.
Aron mukaan ennen oli yksinkertaisempaa. Parikymmentä vuotta sitten olisimme voineet keskittyä ratkaisemaan yhtä ongelmaa kerrallaan. Nykyään kiusana on useiden haasteiden samanaikaisuus. Meillä on ikään kuin monta palloa samanaikaisesti ilmassa. Meidän pitäisi löytää ratkaisu syntyvyyden vähenemiseen, ikääntymiseen, työikäisten vähenemiseen, muuttoliikkeeseen samanaikaisesti niin kansallisella tasolla kuin paikallisella tasollakin. Tämä johtaa siihen, että eri alueet ovat erilaisessa tilanteessa.
Lisäksi riippumatta alueen koosta mikrosijainnin merkitys kasvaa. Kasvu suuntautuu reunoilta kohti ydintä, asemia, solmupisteitä sekä ratojen varteen.
– Alue- ja väestökehityksen tilannekuva on hyvin eriytynyt. Esimerkiksi on yleinen mielikuva, että koko Uusimaa on kasvavaa aluetta ja kehitys on erittäin positiivista. Kuitenkin, jos katsotaan Uudenmaan kehitystä, niin mikrosijainnilla onkin paljon merkitystä. Väestönkasvu on erittäin voimakkaasti keskittynyt pääkaupunkiseudulle, kehysalueelle ja radanvarren läheisyyteen. Suurin osa Itä- ja Länsi-Uudestamaasta on supistuvaa aluetta. Myös kaupunkien sisällä kehitys on saman tyyppistä, voimakasta keskittymistä tapahtuu erityisesti radan varsilla, ja vieressä voimakasta supistumista. Tämä tekee tilanteen hallinnan erittäin vaikeaksi. Jos huomioidaan ikärakenne, niin nuoret ja työikäiset pakkautuvat kasvualueille, mutta samaan aikaan vanhempi väestö muuttaa joka puolelle. Seuraavan 20 vuoden aikana yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa väestöennusteen mukaan n. 400 000 henkilöllä, mutta lasten ja nuorten määrä vähenee n. 150 000 henkilöllä.
Kasvun sijaan älykästä sopeutumista
Timo Aro korostaa, että nykytilanteessa on vaihtoehtoisesti alueita, jotka ovat positiivisen kasvun kehällä, jossa yksi tekijä johtaa toiseen positiiviseen tekijään. Jokainen yksittäinen tekijä ruokkii
alueen kasvua. Elimme tällaisessa Suomessa 60-luvun lopulta 2000-luvun vaihteeseen saakka. Silti yhä useampi alue on joutunut päinvastaiselle negatiivisen kasvun kehälle. Tämä tilanne on tärkeä tunnistaa, eli miten vahvistaa positiivisen kasvun kehää tai miten päästä pois negatiivisen kasvun kehältä. Kaikki ei tosin ole ääripäissä, vaan väliin jää myös sinnittelijöitä, jotka hakevat omaa paikkaansa.
– Vaikka negatiiviselta kehältä on äärimmäisen vaikea päästä pois, kaikkea ei ole kuitenkaan täysin menetetty. Silloin tullaan siihen kysymykseen, mitä on tyylikäs taantuminen tai älykäs supistuminen. Siinä ulkoisen toimintaympäristön realiteetit kyetään tunnistamaan ja pystytään pärjäämään myös negatiivisen kehityksen tilanteessa. Tekemään tulevaisuustyötä niin, että pystytään pärjäämään negatiivisessa kehityksessä.
– Jokainen alue, kunta tai seurakunta joutuu valitsemaan oman polkunsa kolmesta vaihtoehdosta. Yksi vaihtoehto on ajelehtimisen polku, jossa ollaan vaan tapahtuvien tosiasioiden edessä, ei pyritä vaikuttamaan. Jokainen ymmärtää, miten vaikea tällainen hallitsematon tie on. Kaksi muuta vaihtoehtoa olisivat joko kasvuun ja omaehtoiseen vaikuttamiseen liittyvä polku tai tyylikkääseen taantumiseen ja älykkääseen sopeutumiseen liittyvä polku. Olen sitä mieltä, että riippumatta alueesta ja tilanteesta jompikumpi jälkimmäisistä vaihtoehdoista on järkevä. Niissä omat valinnat, oma tekeminen, päätökset ja hyvä dialogi auttavat hakemaan oman polkunsa.
– Väittäisin, että realistisin tapa toimia on älykkään supistumisen polku. Se vaatii rohkeutta, että pystytään hyväksymään se ajatus, että kasvu ei ole itsetarkoitus vaan voidaan pärjätä ja menestyä ilman kasvua. Miten älykäs sopeutuminen tehdään? Aro lähtee liikkeelle omista edellytyksistä. Pyritään kaikin mahdollisin tavoin vahvistamaan omaa seurakuntaa ja oma toiminta pitää olla keskiössä. Pyritään tunnistamaan vahvuudet, karsitaan heikkoudet ja löydetään oraalla olevia mahdollisuuksia. Pyritään kaikin tavoin ratkaisuhakuisuuteen ja riittävän rohkeaan tulevaisuussuunnitteluun, niin että maali ei ole parin vuoden päässä vaan pitkällä 2030–40 luvulla.
– Tämä edellyttää hyviä henkisiä resursseja, toivoa ja tulevaisuususkoa. Niin että kyetään luomaan eteenpäin katsova ja ratkaisuhakuinen ilmapiiri, jossa itse omatoimisesti haetaan mahdollisuuksia ja ratkaisuja.
Suomessa olemme hyviä tekemään
hienoja iskusanoja, mutta niiden
toteuttaminen ja niihin sitoutuminen
jää usein puolitiehen.
Aron mukaan toinen vaihtoehto on yhteistyö, jota jo kaikki seurakunnat tekevät. Vaikka seurakunnat ovat itsenäisiä, pitäisi silti pohtia, mitkä ovat sellaisia asioita, joissa kannattaa tehdä yhteistyötä ja joita kannattaa kehittää yhdessä muiden toimijoiden kanssa.
Entä yhdistymiset ja liitokset? Niitä on tehty kunnissa ja seurakunnissakin jo pitkään. Aron mukaan ne usein tehdään vasta pakon edessä, kun jo ollaan kriisissä. Silloin ollaan myöhässä.
– Jos päädytään yhdistymisten ja liitosten tielle, niin mitä varhaisemmassa vaiheessa kyetään tekemään ratkaisuja, sitä parempi se on kaikkien kannalta. Jos muutoksia tehdään vasta viimeisessä vaiheessa, ollaan auttamattomasti myöhässä. Jos se tehdään riittävän ajoissa, niin tulokset, ainakin kuntapuolella, ovat olleet parempia.
Älykäs sopeutuminen vaatii oikeanlaista muutosajattelua
Aron mukaan kaikkein suurin haaste muutostyössä on, kyetäänkö tunnistamaan ne tosiasiat, joita ulkoisesta toimintaympäristöstä tulee.
– Ensin täytyy tunnistaa tilanne ja sen jälkeen henkisesti tunnustaa se. Vasta näiden jälkeen on mahdollista tehdä muutoksia ja strategiatyötä. Jokainen seurakunta kyllä tuntee oman alueensa toiminnan, historian ja kehityksen ja pystyy sitä kautta rakentamaan sopivan muutosstrategian.
Seuraava vaihe on myös vaikea. Sitouttaminen. Aron mukaan olemme Suomessa hyviä tekemään hienoja iskusanoja, mutta niiden toteuttaminen ja niihin sitoutuminen jää usein puolitiehen. Ei riitä, että niistä on sovittu, vaan pitää miettiä, miten niitä viedään eteenpäin.
– Tarvitaan uusiutumis- ja sopeutumiskykyä. Löydetäänkö vaihtoehtoisia ja luovia polkuja. Seurakuntien kontekstissa se tarkoittaa pitkälti osallisuutta, yhteisöllisyyttä, yhteistyötä. Mihin niiden taustalla olevista asioista pystytään vaikuttamaan?
– Kun lähdetään valitsemaan strategista polkua, jolla sopeutetaan, kyse on ennen kaikkea muutosjohtamisesta ja muutosjoustamisesta. Kaikessa korostuu valmius. Onko halua ja valmiutta muutokseen? Vanhoina hyvinä aikoina, kun kaikki elinvoimaan liittyvät mittarit olivat positiivisia, voitiin muutosajattelua johtaa ylhäältä saneltuna, rationaalisesti ja hyviä käytäntöjä etsimällä. Nykypäivänä muutosajattelu tarkoittaa fasilitointia, sisäisten ongelmien tunnistamista, verkostomaista työskentelyä ja myös muutosvastarinnan hyödyntämistä. Hyvät ideat pitää kontekstualisoida.
– Mitä enemmän organisaatiot kykenevät viemään ajatteluaan uudenlaiseen, rakenteisiin liittyvän muutosajattelun puolelle, on organisaatio kykenevä kohtaamaan muutokset. Kukaan ulkopuolinen ei pysty enää tuomaan viisautta, vaan se tapahtuu sisältä päin uusiutumalla jatkuvan vuorovaikutuksen kautta. Myös muutosvastarinta on terve tapa reagoida muutokseen, joka pitää saada voimaksi, joka vie asioita kestävään suuntaan. Tärkein yksittäinen asia on kuitenkin ihmiset. Olemme siinä roolissa, että meidän kauttamme muutokset joko etenevät tai eivät etene.
Aro muistuttaa, että ratkaisuja pitää tehdä, mutta muutokselle on varattava aikaa.
– Olen ollut paljon tekemisissä kuntaliitosten kanssa ja kokemukseni on, että kun ollaan muutoksen keskellä, organisaatioiden sisällä tai välillä menee vähintään vuosi siihen, että edes ymmärretään, mitä ollaan tekemässä. Usein kuvitellaan, että toimintatavat muuttuvat nopeasti. Pitää olla riittävästi aikaa, että saadaan oikeasti muutoksia aikaiseksi. Se saattaa viedä usean
vuoden, joskus jopa 10 vuotta.
Kirjoittaja on pappi, kehittämistyön asiantuntija ja teologinen sihteeri Helsingin seurakuntayhtymässä.