1–2-Tilanteessa

Kaisu Rauhamaa, Kanttori, Malmin seurakunta

Outoa olla 1–2-tilanteessa: jäljellä on yksi suvivirsi ja kaksi Hoosiannaa. Lähtölaskennan tietää alkaneeksi, kun aina messun jälkeen voi todeta, että näihinkään 2. vuosikerran teksteihin en enää etsi virsiä. Se tuntuu hämmentävältä – mihin vuodet oikein vilahtivat?

Toisaalta: kun mietin 44 vuoden aikajännettä omien opintojeni alkamisesta tähän päivään, niin onhan sen kaari valtava. Opiskeluaikani alussa suurimpana osana sunnuntaista vietettiin sanajumalanpalvelusta, ehtoollinen oli vain kerran kuukaudessa. Kanttorit työskentelivät kuutena päivänä viikossa ilman vapaita viikonloppuja. Yhä useampi seurakunta sai uudeksi työntekijäkseen naiskanttorin, mutta papit olivat itsestäänselvästi miehiä vielä lähes 10 vuoden ajan.

Seurakunnan toiminta on vuosikymmenten aikana avartunut paljon. 1970-luvun lopulla ei mieleenkään tullut järjestää kristillistä joogaa tai junnujen kirkkoöitä. Näiden sijaan mietin, voisiko jumalanpalveluksessa olla myös instrumenttisooloja ja yksinlaulua vai onko kuorolaulu ainoa vaihtoehto, ovatko lapsikuoron leikkiliikket kirkossa ok ja voiko nainen pitää töissä housuasua.

Noihin aikoihin kirkkokonserteissa ei sopinut antaa suosionosoituksia, mutta nykyään musiikkiavustajille voi hyvin aplodeerata jo messunkin päätteeksi – kiitos hyvästä musisoinnista tuskin vähentää Jumalan kunniaa. Koulukirkoissa tulee välillä taputuksia jopa virsien jälkeen, mikä tuntuu vähän koomiselta mutta toisaalta kertoo hyvästä meiningistä. Mikäpä siinäkään siis!

Merkittävin asia taitaa kuitenkin olla seurakunnan roolissa tapahtunut muutos. Vuonna 1979 kirkkoon kuului 90,6 % suomalaisista, nyt vastaava prosentti on 65,1, Helsingissä 47,4. Vankasta yhtenäiskulttuurin instituutiosta on vähä vähältä siirrytty kohti marginaalia, pääkaupungissa jo vähemmistön puolelle. Tämä tilanne tarjoaa huikean haasteen: kirkon on oltava entistä aktiivisempi, etsittävä uusia mahdollisuuksia sieltä missä ihmiset liikkuvat, kyseltävä millaisille asioille heidän elämässään olisi tarvetta. Yksin toimimisen sijaan tarvitaan verkostoja ja yhteistyökumppaneita – Kauneimpia joululauluja voi laulaa kauppakeskuksissa ja palvelutalojen saleissa, arvokeskusteluja käydä kirjastoissa, kirkkohetkiä järjestää luonnon keskellä. Ja sosiaalisessa mediassa on tilaa loputtomiin! Tärkeiksi asioiksi kirkon tulevaisuudessa nousevatkin luovuus, uteliaisuus ja jatkuva uuden oppiminen.

Näitä miettiessä melkein harmittaa oma 1–2-tilanne: mitä vielä voisinkaan tehdä! On kuitenkin hyvä luovuttaa oma virka eteenpäin, kun siihen on mahdollisuus – joka sen saa, pääsee tekemään merkityksekästä työtä tuorein taidoin.

Kaisu Rauhamaa, kanttori, Malmin seurakunta