Tulevaisuus häikäisee?
Essi Hyvönen, Asiantuntija, AKI-liitot ry
Opiskelin kolmatta vuotta teologiaa, kun koronavirus iski. Muistan alun pelon ja epävarmuuden, ja vielä sittenkin, kun virus itsessään alkoi tuntua vähemmän pelottavalta, asettui koko eloni taajamaan harmaa sumu, joka muistutti jatkuvasti siitä, että tulevaisuuteni oli aivan täysin auki. Siinä, missä teini-ikäisenä ajattelin ilolla tulevaa, joka oli vielä minulta salassa, korona-aikana puolestaan yksiöön eristäytyneenä, yksinäisenä opiskelijana tuo salattu tulevaisuus tuntui pelottavalta ja kaukaiselta. Tuntui melko lailla turhalta istua Zoomin edessä tuntikausia päivässä, kun mikään tieto ei tuntunut uppoavan kaaliin eikä mitään tietoa tulevasta ollut.
Huh huh, pelkkä korona-ajan muistelukin herättää vielä epätoivon ja näköalattomuuden tunteet, joita koin opiskellessani yksin kotona. Maisterivaiheeni suoritin paria kurssia lukuun ottamatta etänä, ja graduseminaarissani oli vain yksi lähitapaaminen, jonka aikana olin valitettavasti – kyllä vain – koronassa. Oman asiantuntijuuden kehittyminen tuntui lähinnä vitsiltä. Miten voin verkostoitua mustien ruutujen Zoom-luennoilla? Tässä vaiheessa kirjoitin graduni opiskelijoiden selviytymisestä korona-aikana, sillä aihe tuntui itselleni läheiseltä ja tärkeältä.
Generalistiopiskelijoiden keskuudessa kuulee välillä vitsiä työttömäksi valmistumisesta, ja itsekin joskus epätoivoissani aiheella vitsailin. Kukaan ei tuntunut osaavan kertoa, missä generalistiteologit oikeasti työskentelevät nimenomaan teologian maisterin tutkinnolla. Työharjoittelupaikkaa ei tuntunut löytyvän millään, ja vaikka pyysin yliopistolta apua harjoittelupaikan etsimiseen, ei viesteihini ikinä vastattu. Korona-aikana harjoittelupaikat olivat muutenkin kiven alla. Onneksi keksin hakea harjoittelupaikkaa ammattiliitoltani – eli AKI-liitoilta. Paikka minulle myönnettiin, yhteiskunta avautui ja pääsin tekemään harjoittelua toimistolle! Olin aivan elementissäni päästessäni taas vuorovaikutukseen ihmisten kanssa.
Opintojen edetessä ja yhteiskunnan avautuessa omat tulevaisuudennäkymäni alkoivat näyttää ennemminkin sateenjälkeisen, kirkkaan usvan peittämiltä kuin myrskypilvien varjostamilta. Vaikka tulevaisuuteni oli vielä auki, saattoi heräilevä toivon kipinä jo hieman häikäistäkin.
Ja itsellenikin yllättäen on tieni kulkenut valmistumisesta työelämään jouhevammin kuin olisin uskaltanut edes toivoa. Toistaiseksi saan tehdä sijaisuutta työssä, joka on itselleni mielekäs ja merkityksellinen. Samalla olen saanut osallistua Teologiliiton koulutuslinjapaperityöryhmään, jossa otetaan kantaa työelämäopintojen sisältöön ja tarjoudutaan kertomaan generalistiopiskelijoille, mihin he voivat hakeutua töihin. Olemme pohtineet erilaisia keinoja auttaa generalistiopiskelijoita ymmärtämään ja luottamaan siihen, että tulevaisuus ei ole suinkaan työtön, vaan mahdollisuuksia on monia, jottei tulevien opiskelijoiden tarvitsisi vitsailla työttömäksi valmistumisesta samalla tavalla.
En tiedä vielä, mihin tulevaisuuteni minut johdattaa. Mutta tällä hetkellä suhtaudun tulevaisuuteeni iloisen toiveikkaana odottaen.
Tilasimme liittojen opiskelijatyöhön aurinkolaseja, joiden sangassa lukee ”tulevaisuus häikäisee”. Liiton tuella tulevaisuus näyttäytyy kiinnostavana ja kirkkaana. Liitolta saa sitten itse kukin tukea tulevaisuudessa paitsi silloin kun häikäisee, myös silloin, kun jokin peittää auringon.