Taina Kalliokoski, Sosiaalietiikan tutkijatohtori
Uusia tekoälysovelluksia julkistetaan jatkuvasti. Digijättien tekoälysprintin perässä seuraa kestävyyskuntoilijan vauhdilla valtioiden julkisten sektorien tekoälyhankkeet. Yhteiskunnat etsivät keinoja hyödyntää tekoälyä yhteiskunnallisen muutoksen ohjaamisessa. Tekoälyteknologioita ja sovelluksia, joissa niitä hyödynnetään, kehitetään vimmatusti nyt, sillä digitalisaatio on paisuttanut datavarantoja ja tietokoneiden laskentatehon kasvu on mahdollistanut valtavien datamäärien prosessoimisen informaatioksi.
Alkaako uusien teknologioiden kehitysvauhti ahdistaa tai pelottaa? Tekoälyhypen keskellä teologi voi ymmärrettävästi kokea riittämättömyyttä. Kaikki tuttu vaikuttaa olevan peruuttamattoman muutoksen kynnyksellä. Mihin teologeja tekoälyaikana tarvitaan, kun tiedotteet, tiivistelmät ja raamatuntekstien tulkinnat tulevat parin klikkauksen jälkeen tekoälysovellukselta sujuvalla suomella ja automatisoidut keskusteluapurit tarjoavat tehokkaasti sielunhoitoa sadoille samaan aikaan?
Ehdotan, että käännämme kysymyksen toisin päin ja pohdimme, mitä teologit voivat tekoälyajan yhteiskunnalle antaa. Jotta tähän päästään, on aloitettava kuitenkin tekoälyn käsitteestä.
Mikä ihmeen tekoäly?
Tekoälyteknologioita ovat esimerkiksi hahmontunnistus, luonnollisen kielen käsittely, todennäköisyyslaskentaa hyödyntävät koneoppivat suosittelualgoritmit ja automaatiotekniikka. Tekoälyä itsessään ei monen sitä tutkivan mielestä voi yksiselitteisesti määritellä.
Mediakeskustelussa tekoälyllä viitataan johonkin kehittyvään teknologiaan, joka on juuri julkaistu laajempaan käyttöön tai joka on ihan tuossa nurkan takana odottamassa kehittäjien viimeisintä silausta. Kun sovellukset arkipäiväistyvät, niitä ei tavata julkisuudessa pitää enää tekoälynä.
Tietotekniikan termitalkoiden mukaan tekoäly on ”laskentaan perustuva ohjelma, joka jäljittelee ihmiselle tyypillisiä älykkyyttä vaativia toimintoja”.
Lisään, että tekoälyteknologioita hyödyntävät sovellukset operoivat virtuaalisessa tai fyysisessä ympäristössä.
Vaikka tekoälyn tyhjentävä määritelmä pakenisikin sanoja, tekoälyteknologioita voidaan luonnehtia ja luokitella niitä yhdistävien tai erottavien piirteiden mukaan. Nämä auttavat hahmottamaan, millaisista teknologioista on kyse. Aloitetaan luonnehtimalla tekoälyteknologioita yhdistäviä piirteitä.
Ensimmäinen on autonomisuus eli kyky toimia itsenäisesti ilman ihmisen jatkuvaa ohjaamista. Toinen piirre, adaptiivisuus, tarkoittaa kykyä mukauttaa toimintaansa saamiensa syötteiden tai käyttäjältä tai ympäristöstä keräämänsä datan mukaan.
Tekoälyjä voidaan luokitella heikkoon ja vahvaan tekoälyyn. Heikolla tekoälyllä tarkoitetaan rajattuun käyttötarkoitukseen kehitettyä tekoälyohjelmistoa. Sellaisia ovat lähes kaikki nyt olemassa olevat tekoälyteknologiat. Vahva tekoäly olisi sellaista, jonka toiminta-ala on laaja tai yleinen, kontekstista riippumaton.
Luonnollista kieltä, kuvaa tai koodia luovat generatiiviset tekoälysovellukset, kuten Chat GPT, muistuttavat jo vahvaa tekoälyä. Nekään eivät kuitenkaan toimi ilman ihmisen antamia syötteitä tai käyttötarkoituksesta riippumatta. Ne eivät aseta itse tavoitteitaan eivätkä ole siksi elollisiin olentoihin rinnastettavia toimijoita.
Lisäksi niiden laajat kielimallit perustuvat todennäköisyyslaskentaan, jossa käsittämättömän laajasta tekstimassasta luodaan ennuste, mikä on todennäköisin seuraava lause, sana tai lauserakenne. Siksi esimerkiksi Chat GPT soveltuu luovien tekstien tuottamiseen ja ison tekstimäärän tiivistämiseen, mutta ei uuden tietotekstin muotoilemiseen.
Mitä teologit voivat tekoälyajan yhteiskunnalle antaa?
Superäly ja teologinen ihmiskuva
Vahvasta tekoälystä hypätään usein kuvittelemaan ihmistä älykkäämpi ja itsestään tietoinen ihmistekoinen olento. Joidenkin mielestä vasta tällainen superäly olisi oikea tekoäly. Monet tekoälytutkijat eivät pidä superälyn kehittämistä mahdollisena tai sellaisen kehittymistä uskottavana.
Tietoisen tekoälyn mahdollisuus on kuitenkin askarruttanut teologeja, sillä se haastaa perinteiset kristilliset ihmiskäsitykset siitä, mitä Jumalan kuvana oleminen tarkoittaa. Aku Visala kirjoittaa artikkelissaan Tekoälyn teologiasta (Teologinen aikakauskirja 2018), miten jumalankuvaisuus on perinteisesti sidottu joko ihmisen kykyyn käyttää järkeä, ihmisen kykyyn toimia Jumalan luovan prosessin välikappaleina tai ihmisen pyrkimykseen asettua suhteeseen toisten olentojen kanssa.
Nyt tekoälysovellukset päättelevät käsittämättömän paljon nopeammin ja täsmällisemmin kuin ihminen, luovat itse uutta taidetta tai toimivat kelvollisina terapeuttisina vuorovaikutuskumppaneina. Ovatko ne osoitus siitä, että tekoälyteknologiat ovat enemmän Jumalan kuvia kuin ihmiset?
Tekoälyn teologiaa pohtineet teologit vastaisivat, että tekoälyn älykkyys on hyvin kapeaa verrattuna siihen kokonaisvaltaiseen, empatiaa ja viisautta korostavaan jumalankuvaisuuteen, johon kristittyjen on kehotettu ottamaan mallia Kristuksesta. Tekoälykehitys on saanut kuitenkin teologit pohtimaan uusiksi ihmisen ja Jumalan suhteita ja ihmisen tehtävää ja roolia maailmassa.
Teologit tekoälyn parissa
Teologien anti tekoälykeskusteluun ei kuitenkaan ole vain kristillisten opinkohtien uudelleentulkinta tekoälyaikakaudelle mielekkäiksi. Teologien laajoista kytköksistä tekoälyn kehitykseen ja tekoälyn etiikan tutkimukseen kertoo Teologisen Aikakauskirjan (TA) tuore numero (vol 123, no 2), jonka teksteissä tekoälyteknologiat ovat vahvasti läsnä.
Esimerkiksi teologien uskontolukutaitoa tarvitaan, kun kehitetään automaattisia luonnollista maailmaa esittäviä kuvia ja tekstejä jäsentäviä työkaluja. Anton Bergin ja Katja Valaskiven kaupallisten kuvantunnistuspalvelujen tutkimus osoittaa, miten konenäkö on sokea isolle osalle uskonnollista toimintaa tai tulkitsee ne pieleen teknologian kehitysvaiheen rasististen, kristillisten tai kaupallisten vinoumien vuoksi.
Kysymyksiin moraalisesta vastuusta tekoälyn aikakaudella TA:an kirjoittaneilla teologeilla on myös paljon sanottavaa. Millä perusteilla robotteja voidaan pitää moraalisina toimijoina? Miten vastuuta jaetaan, kun moderni tekoälyteknologioiden varassa toimiva organisaatio epäonnistuu, mutta kukaan yksilö ei tunnista vastuutaan? Kuinka sotilaspapit pärjäävät kehittyvien sotilasteknologioiden nostamien eettisten kysymysten kouluttajina?
Merkityksien tulkkeja ja haurauden kohtaajia tarvitaan
Automatisoituvissa yhteiskunnissa, joissa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ei tarvitse löytää oman muistin kätköistä tai päätellä itse tai joissa kone laskee liudan sopivia vastausvaihtoehtoja, joista voi valita houkuttelevimman, on vaarana, että me ihmiset alamme suhtautua itseemme koneen kaltaisina olentoina. Riittääkö kärsivällisyytemme ihmisaivojen ja ihmisryhmien koneita hitaampaan ja töksähtelevämpään toimintaan vai muutummeko kärsimättömiksi tai jopa suvaitsemattomammiksi virheitä ja inhimillistä haurautta kohtaan?
Teknologioiden kehittämistä ohjaavat usein tiedostamattomat ihmiskuvat. Ne tunnistamalla teologit voivat haastaa niitä tai teknologioiden kehitykseen osallistumalla tuoda ihmiskuvaan tarvittavaa syvyyttä. Toisaalta viisautta on myös tunnistaa, että ihmiselle on aina ollut ominaista kyky käyttää symboleja, jäsentää ja jakaa tietoa sekä kehittää työkaluja, joilla helpottaa toimintaansa. Nykyiset tekoälysovellukset ovat tämän kehityskulun jatke.
Teologiselle osaamiselle on tarvetta ihmisen syvän kohtaamisen taitajina. Hauraus ja kärsimys, maailmankatsomusten väliset ristiriidat sekä eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus ajavat tekoälyteknologian helpottamassa maailmassa ihmiset yhä isojen kysymysten äärelle: kuka olen, mihin ja keihin kuulun, millaista on hyvä elämä, mikä on luovuttamatonta ja pyhää, minne olen matkalla. Niissä teologit voivat toimia merkitysten tulkkeina ja rinnalla kulkijoina.
Kirjoittaja työskentelee tekoälyn eettistä ohjaamista yhteiskunnassa tutkivassa ja kehittävässä ETAIROS-hankkeessa.