Virve Rissanen, Tansania
Itä-Afrikan Tansaniassa naisia koulutetaan edelleen paljon vähemmän papeiksi kuin miehiä. Tässä viiden eri-ikäisen naisteologin tarina.
Irene Bufule opiskelee Makumirassa viidettä vuotta
”Äitini ei ollut kristitty, vaan etsin kirkon itse. Luterilaisuus toi minulle rauhaa. Pidin kuorossa laulamisesta, siivoilin ja tein muita kirkon vapaaehtoistöitä. Sitten kirkkoni apulaispiispa ehdotti, että opiskelisin papiksi.
Seitsemän vuoden opiskelu tuntui liian pitkältä ajalta, ja alkuperäinen suunnitelmani oli tulla opettajaksi. Apulaispiispa kuitenkin vakuutti, että papin koulutuksella voi tehdä myös opettajan töitä.
Kirkon tuen avulla olin saanut käytyä peruskouluni loppuun, ja se teki äitiini vaikutuksen. Hän alkoi muuttua. Kun opiskelin toista vuotta teologiaa, äitini lopetti juomisen ja alkoi käydä kirkossa.
Aluksi naapurimme paheksuivat valintaani. He olivat nähneet, miten ahkera olin koulussa, ja nyt heittäisin kaiken hukkaan opiskelemalla huonopalkkaiseen ammattiin.
Se kuuluu kulttuuriimme: kaikkien liikkeitä tarkkaillaan ja kommentoidaan – joko hyväksytään tai tuomitaan. Mutta nyt, kun he näkevät, että äiti voi paremmin, ja kun sanoin että se oli Jumalan työtä, naapuritkin arvostavat tulevaa ammattiani.”
Angela Olotu, teologisen tiedekunnan dekaani Makumiran yliopistossa
”Pyhäkoulussa 10-vuotiaana näin pappeja valkoisissa kaavuissaan. Mielestäni he olivat kuin enkeleitä, ja halusin itsekin sellaiseksi. Kutsumukseeni oli siis aluksi pinnalliset syyt, ja Tansaniassa ei vielä edes ollut naispappeja.
Kun olin teini-ikäinen, lehdistössä käytiin paljon väittelyitä naispappeudesta. Luin niitä kiinnostuneena. Naisia alettiin vihkiä papeiksi, kun olin 20-vuotias, ja siitä kahden vuoden päästä aloin itse lukea teologiaa.
Minulle se ei ollut vaikeaa, koska perheeni ei vastustanut sitä. Muutamat sukulaiset varoittivat kyllä, että pappina tulen elämään köyhyydessä. Vastasin, että tiedän sen.
Yliopistolla kurssikavereinani oli yksi nainen ja 46 miestä, mihin oli vaikea tottua, koska olin käynyt sitä ennen vain tyttökouluja. Jotkut opiskelutoverit antoivat ymmärtää, että olin väärässä paikassa. Naispappivastaisuus kuului myös joidenkin luennoitsijoiden puheissa rivien välistä.
Olin kurssini parhaimmistoa, mitä joidenkin oli vaikea hyväksyä. En kuitenkaan myöskään halunnut, että minua valitaan mihinkään vastuutehtävään vain sukupuoleni takia. Kysyin aina, johtuuko valinta sukupuolestani vai kyvyistäni.
Nytkin suurin osa kollegoistani on miehiä, mutta on tärkeää muistaa, että Jeesus on kutsunut työhön kaikki. Sitä paitsi papit antavat paljon psykososiaalista tukea, ja nainen pystyy tukemaan naista paremmin kuin mies.
Me tansanialaiset naisteologit perustimme WhatsApp-ryhmän, jossa on 239 jäsentä. Pidämme sitä kautta vuorotellen hartauksia joka aamu ja ilta, vaihdamme kokemuksia ja jaamme huoliamme. Ensimmäisiä naisteologeja nöyryytettiin ja kiusattiin. He olivat varsinaisia tienraivaajia. Nyt meillä on naispappeja, mutta johtavista asemista naiset puuttuvat. Siksi on tärkeää, että naisteologeja tuetaan.
Makumiran yliopisto on Tansanian ainoa, jossa voi opiskella teologian maisteriksi. Viime vuonna meillä aloitti 33 teologian opiskelijaa, joista 9 on naisia. Naisten osuus saisi vielä kasvaa, mutta joka vuosi heitä kuitenkin aloittaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Suunta on oikea.”
Irene Msalilwa, maisteriopiskelija Makumiran yliopistossa
”Ukkini oli uskonnonopettaja, ja hän halusi, että jostakusta meistä lapsenlapsista tulisi pappi. Sanoin kuudesluokkalaisena, että minä se en ainakaan ole, koska silloinhan minusta tulisi köyhä ja nälkäinen. Ukki vakuutti, että kyllä se saatan minä olla.
Äitini myi viinaa työkseen, ja sitä en myöskään halunnut tehdä. Silloin en pääsisi sunnuntaina kirkkoon, ajattelin. Asuin Iringan yliopiston vieressä, ja kuulin, että siellä voisi lukea teologiaa. Aloin käydä ahkerammin jumalanpalveluksissa, kuorossa ja muussa kirkon toiminnassa.
Sitten aloitin opinnot, ja jos Luoja vain suo, niin en tee enää mitään muuta. En ole kokenut suoraa naispappien vastustusta, mutta kulttuurimme on edelleen miesvaltainen.”
Rebecca Kurubai, väitöskirjan tekijä Makumiran yliopistossa
”Synnyin isoon maasaiperheeseen, ja äitini sairasteli paljon. Aina siksi aikaa, kun hän oli lääkärissä, saimme luettavaksemme kristillisiä kirjoja. Kun olimme lukeneet niitä siskoni kanssa, pyysimme lupaa päästä kirkkoon. Kirkossa kysyimme papilta, voisiko meistä tulla Jumalan lapsia, jollaisista olimme lukeneet. Pappi kieltäytyi, mutta emme suostuneet poistumaan ennen kuin hän kastoi meidät.
Kun olin 10-vuotias, aloin nähdä unia, joissa saarnasin ihmismassoille. Lukiossa kutsumukseni vahvistui. Halusin vaan pois koulusta ja kaduille saarnaamaan.
Saarnasin puun alla kotini lähellä. Se kevensi taakkaa sydämeltäni. Tuntui niin pahalta, miten moni ihminen joutuisi kadotukseen, jos he eivät kuule Jeesuksesta.
Tuttavani kertoi minulle, että Makumirassa voi opiskella teologiaa. ´Mitä on teologia´, kysyin. Tuttavani kuitenkin onnistui vakuuttamaan hiippakuntani siitä, että minut kannattaa lähettää tänne opiskelemaan. Maisterintutkintoni tein Norjassa, ja nyt viimeistelen väitöskirjaani.
Suurin taistelu kutsumuksessani oli sukupuoli. Rukoilin paljon sitä, miten voin nousta naisena miesten eteen tässä yhteiskunnassa. Vanhasta testamentista löysin monta samantyyppistä kansaa kuin maasait, ja Jumala puhui minulle sanassaan. Etenkin Hesekielin kirjan toinen luku tuntui tärkeältä. Tajusin, että kun Jumala kutsuu, niin sitten mennään.”
Ruth Kilango, opiskelee Makumirassa ensimmäistä vuotta
”Ennen ajattelin, että pappi vain kantaa muiden kuormia ja joutuu ottamaan muiden ongelmat vastuulleen. Jostain syystä sain kuitenkin kutsumuksen pappeuteen.
Vanhempani kyselivät, tiedänkö miten kauan opiskelu kestää ja miten köyhiä papit ovat. He epäilivät, pystyisinkö siihen.
Lopulta he alkoivat hyväksyä valintaani, mutta kaverini ja naapurini pitivät minua hulluna. Jopa seurakuntani evankelistat pohtivat, olisiko minusta muka papiksi. Sanoin, että muitakin naisia niissä hommissa on, joten pystyn kyllä.
Minulla oli jo tutkinto kielistä, ja ehkä siksi kaikki kyseenalaistivat uuden uran. Metakka oli melkoinen. Jopa eräs pappimme sanoi, etten varmaan sovi papiksi, mutta uskon että hän halusi vain koetella olenko tosissani.
Hiippakunnassamme on vasta kaksi naispappia ja yksi -teologi. Se on aika vähän.”
Kirjoittaja on Tansaniassa asuva Suomen Lähetysseuran itäisen ja eteläisen Afrikan viestinnän asiantuntija.
Faktalaatikko:
Tansanian luterilainen kirkko on hyväksynyt naispappeuden vuonna 1990. Hiippakunnat ovat kuitenkin itsenäisiä, ja kaikki hiippakunnat eivät vihi naisia papeiksi.
Hiippakunnat lähettävät innokkaita jäseniään opiskelemaan joko yliopistoon tai raamattuopistoihin. Valmistuneiden toivotaan palaavan kotiseudulleen töihin, mutta pappisvihkimyksen ja työpaikan voi saada neuvoteltua myös muualle.
Pienissä seurakunnissa papin töitä hoitavat evankelistat, koska päteviä pappeja ei ole tarpeeksi.
Luterilaisen maailmanliiton tuella jokainen hiippakunta voi lähettää kirkon omistamaan Makumiran yliopistoon yhden opiskelijan vuodessa. Jos hiippakunta haluaa lähettää kaksi naista, molemmat saavat opiskelupaikan.
Tänä vuonna Makumirassa aloitti 33 teologian opiskelijaa, joista 9 oli naisia.