Liity jäseneksi

Synkkiä sananselityksiä

Ismo Savimäki, Kanttori, Hämeenlinna-Vanajan seurakunta

Muisto rippileiriltäni kesältä -83. Kirkkoherramme Jussi Vihantola luki papin kyselytunnilla lapusta: ”Raamatussa kielletään Jumalan nimen turhaan mainitseminen, mutta sielunvihollisen mainitsemisesta ei puhuta mitään. Miksi sitten ei saa kiroilla?” Kirkkoherra siveli hetken partaansa, pudisti päätään ja tokaisi: ”Perkeleestäkö minä sen tietäisin.” Tästä rohkaistuneena lähdin nyt selvittelemään sielunvihollisen ja hänen olinpaikkojensa etymologioita.

Äänteellisestikin tymäkässä perkeleessä leiskuu ja jyrisee luultavimmin liettualainen perkū́nas, ukkonen tai ukkosen jumala. Muitakin selityksiä on. Työlääksi alkuperän selvittämisen tekee muunnosten runsaus, mm. pirskale, pirskatti, pentele, peeveli ja perhana. Todennäköisesti myös piru on saman sanan astetta kesympi variantti.

Välimeren seudun sielunviholliset eivät jyrise, mutta toimivat sitä ikävämmin: vastustavat ja erottavat. Raamatullinen saatana on perua hepreasta, missä ṣāṭān merkitsee vastustajaa. Sana on koto-Suomessamme muuntautunut moneksi, mm. samperi, saakeli, luultavasti myös saamari, jonka epätodennäköisempi alkuperä on latinan Sancta Maria. Kreikan diabolos (=> devil, Teufel, djävul) on taas jokin, mikä erottaa (kreikk. diaballein).

Ruotsalaisten f-ilmauksessa fy fan manataan niin ikään vihollista, kiusaajaa (muinaisnorjan fjenden, nykyenglannin fiend). Sanan alkujuurilla on muinaisgermaanin fijand, viha. Fan-sanan toinen merkitys on lähes vastakkainen: fanaattinen, joka taas tarkoittaa ”temppelin (lat. fanum) omaa”, ehkä jopa yli-innokasta palvojaa, fania. Sanan perimmäisillä juurilla on kreikan jumala, theos.

Kristinuskoa edeltävien tai muuten vieraiden uskontojen uskomushahmot ja pyhät paikat ovat usein kääntyneet sielunvihollisen kätyreiksi tai muuten vain miinusmerkkisiksi. Kreikan daimōn (=> demoni) oli alun perin nykymerkitystä neutraalimpi henki tai jumaluus, hiisi taas suomalaiskansojen pyhä metsä tai metsänhaltija, joskin myös jättiläinen.

Helvetti on peräisin muinaisgermaanisesta tarustosta. Helvete on alkujaan yhdyssana: alkuosassa piilottelee alimman maailman Niflheimin hallitsija Hel (verbistä haljō, peittää, kätkeä), sanan loppuosa –vete merkitsee rangaistusta. Heprean Gehenna viittaa vielä konkreettisempaan paikkaan: Jerusalemista kaakkoon sijaitseva Hinnomin laakso, Ge Hinnom oli profeetta Jeremiaan mukaan paikka, jossa lapsia uhrattiin Molokille. Itse en lapsena Pohjanmaalla tullut ajatelleeksi, että kun vanhat ihmiset usein sisäänpäin henkäisivät ”Voi kauhia paikka!”, samat paikat taisivat olla kyseessä.

Kiirastuli on perua muinaisruotsin sanasta skirselder = puhdistava tuli, nykyruotsissa skärselden, latinassa ignis purgatorius. Katolisen opin mukainen limbo, paikka kastamattomina kuolleille lapsille ja ennen kristinuskoa eläneille pyhimyksille on nimensä mukaisesti rajatila (lat. limbus = raja, reuna).

Tasapuolisesti kaikille varattuja paikkoja ovat mm. kreikan Hades – verbistä aides, näkymätön – ja suomalaiskansojen tuoni. Tuoni on muuntautunut samasta kantagermaanisesta kannasta kuin englannin die, kuolla. Manala on tuonut monelle sananselittäjille loogisesti mieleen sanaliiton maan ala, mutta todennäköisemmin taustalla väijyy mana, jonkinlainen kummitus tai henki. Tai sitten kyseessä on takaperoisjohdos verbistä manata. Noubadi nous.

Manan maille vaipuu myös kaksi vuotta kestänyt sananselityspalstani. Etymologioista kiinnostuneiden onneksi Kotimaisten kielten keskus julkaisi lokakuun lopussa ilmaisen verkkosanakirjan, jossa on selitetty 56 000 sanan juuret. Osoitteesta kaino.kotus.fi/ se löytyy. Antoisia, mielikuvitusta kutkuttavia tutkimusretkiä tiedon- ja merkityksen nälkäisille!