Liity jäseneksi

Puhuisimmeko välillä Pyhästä Hengestä?

Lasse Lindberg
Seurakuntapastori, Salon seurakunta

Miten uskoa, kun ei voi uskoa? Martti Lutherin ja Erasmuksen väittely ihmisen vapauden rajoista on kirja, jonka teemoista dogmatiikan em. professori Miikka Ruokanen luennoi jo eräillä viimeisistä suorittamistani kursseista Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Kirja pureutuu Martti Lutherin systemaattisimpaan teologiseen teokseen Sidottu ratkaisuvalta, jonka reformaattori kirjoitti vastauksena Erasmus Rotterdamilaisen hänelle kirjoittamaan kritiikkiin. Ruokasen kirja tarkastelee Sidotusta ratkaisuvallasta nousevaa Lutherin teologiaa ja keskustelua Erasmuksen kanssa sekä hahmottaa näiden kautta uusia tulkintoja Lutherin teologialle.

Ruokasen kirja ei ole kevyttä iltalukemista, vaan tuhtia teologiaa. Kirjassa tarkastellaan Sidotun ratkaisuvallan ydinteemaa eli ihmisen vapaan tahdon suhdetta uskoon ja pelastukseen. Erasmus edusti keskiajan katolisen teologian valtavirtaa, jossa pelastus edellyttää myös ihmiseltä jonkinasteista vapaan tahdon myötävaikutusta. Jos ihminen ei itse osallistu kolmiyhteisen Jumalan elämään, on olemassa vaara, että kasteessa lahjoitettu armo voidaan menettää. Erasmus tukeutui ajatukseen oikeudenmukaisesta Jumalasta ja ihmisen kyvystä valita oikea. Luther taas nojaa Augustinuksen teologiseen perintöön ja tulkitsee ihmisen olevan kauttaaltaan perisynnin turmelema ja kyvytön omalla tahdollaan tekemään mitään pelastuksensa eteen. Ainoastaan Jumala voi armossaan lahjoittaa ihmiselle pelastuksen. Vain Jumalan Pyhä Henki voi saada ihmisen näkemään syntisyytensä ja sen, että hän tarvitsee Jumalan armoa. Tämä johtaa hänet uskon äärelle ja pelastusvarmuuteen.

Miksi siis toinen uskoo ja toinen ei, vaikka kuulevat saman evankeliumin? Erasmuksen vastaus oli kristityn vapaa tahto, joka joko on tai ei ole suuntautunut Jumalaa kohtaan ja kirkon elämään. Luther taas näkee, että tähän kysymykseen ei ole järkeen sopivaa vastausta, vaan se on Jumalan mysteeri. Ihminen voi vain luottaa Jumalaan, joka ilmoittaa itsensä sanassa ja sakramenteissa. Kaikille ihmisille kaikkialla on jatkuvasti julistettava lakia ja evankeliumia ja luotettava, että Pyhä Henki itse tekee sen kautta työtään.

Ruokanen tulkitsee Lutherin teosta niin, että vanhurskauttaminen ja pyhittyminen ovat molemmat Pyhän Hengen työtä. Kristitty liittyy Kristuksen vanhurskauttavaan työhön vain Pyhän Hengen kautta. ”Kristus meissä” ja ”Pyhä Henki meissä” tarkoittavat samaa asiaa. Pyhän Hengen vaikutus kristityssä johtaa rakkauden lisääntymiseen ja hyviin tekoihin, ja tämä pyhitys jatkuu läpi koko elämän, eikä tule koskaan valmiiksi. Lutherin mukaan myös ihmisen langennut luonto ja Saatana vaikuttavat ihmisen elämässä koko ajan, ja ihmisestä käydään jatkuvaa hengellistä kamppailua, jossa Pyhän Hengen taisteluvälineinä ovat Jumalan sana ja sakramentit. Läpi elämänsä kristitty pysyy samanaikaisesti vanhurskaana ja syntisenä.

Kirja haastaa tarkastelemaan aikamme kristillistä todellisuutta.

Ruokasen kirjan vahvinta antia on Lutherin teologian pneumatologinen korostus. Suomalaisen luterilaisuuden puheenparressa on usein korostettu vahvaa ”Jeesus-uskoa,” mutta Ruokasen kirja antaa selkeän viestin siitä, että Lutherin teologian kautta kristinuskoa voi sanoittaa entistä voimakkaammin Pyhän Hengen todellisuuden kautta. Tämä voi edellyttää avautumista laajemminkin hengelliselle todellisuudelle, jossa myös pahan valtojen todellisuus otetaan tarkemmin huomioon.

Toisaalta kirja haastaa tarkastelemaan aikamme kristillistä todellisuutta. Jos Lutherin teologialle halutaan antaa arvoa tämän ajan luterilaisuudessa, tulee hylätä kaikenlainen puhe tietoisista uskonratkaisuista. Lutherin näkemyksen mukaan ihminen ei mitenkään voi itse valita uskoa tai olla uskomatta, eikä kirkon tule sellaiseen kehottaa. Kirkon tehtävä on julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentteja ja antaa Pyhän Hengen vaikuttaa niiden kautta, miten parhaaksi tahtoo. Toisaalta Suomen tämän hetken kirkollinen todellisuus haastaa tätäkin ajattelua. Valtaosa suomalaisista on ollut elämänsä aikana evankeliumin ja sakramenttien äärellä, mutta yhä suurempi osa suomalaisista päättää tietoisesti hylätä kirkon ja kristinuskon. Samalla yhä useammalle kristittynä oleminen on tietoinen valinta, jota motivoi hengellinen vakaumus. Jos Lutherin ajatuksiin suhtautuu vakavasti, voi joutua kohtaamaan sen ajatuksen, jonka Miikka Ruokanen heitti pilke silmäkulmassa eräällä yliopistokurssilla: ”Ehkä Pyhä Henki on lähtenyt Euroopasta ja siirtynyt Afrikkaan ja Aasiaan.” Yhtä kaikki, Miikka Ruokasen kirja Miten uskoa, kun ei voi uskoa tarjoaa Lutherin teologian kautta välineitä siihen teologiseen työskentelyyn, jota Suomen evankelis-luterilainen kirkko tulevan rakennemuutoksen edellä kaipaa.