Limppu Witick, teologian maisteri, taiteilija
Voiko rakkaan lemmikin haudalle laittaa ristin? Onko oikein, että seurakunta ammuttaa peuroja, jotka syövät kukkia hautausmaalta? Saako pappi esittää mielipiteitä eläintuotantoa kohtaan? Muun muassa tällaisia kysymyksiä lehti- ja internetartikkeleissa on viime vuosina esitetty evankelis-luterilaiselle kirkolle. Mietintöihin sisältyy melkein aina laajempi pohdinta eläinten roolista sekä arvosta kristinuskossa.
Eläinten asemasta ei juuri puhuta evankelis-luterilaisessa kirkossa. Niitä käsitellään esimerkiksi saarnoissa ja rukouksissa aniharvoin. Mikäli eläimet kuitenkin mainitaan kristillisessä viitekehyksessä, tullaan yleensä kertoneeksi vain pintapuolisia asioita, kuten niiden kuulumisesta luomakuntaan. Sen sijaan eläinten tunteet, kokemukset tai muut ”inhimillisiksi” mielletyt piirteet jätetään lausumatta. Rukouksissa pyydetään tuskin koskaan Jumalaa auttamaan kärsiviä eläimiä, eikä saarnoissa muistuteta kristillisen myötätunnon koskettavan eläimiä.
Eläimet puuttuvat kristillisestä arvokeskustelusta
Eläinten arvoa on käsitelty esimerkiksi vuonna 1983 Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa Kanadan Vancouverissa, jossa lähti liikkeelle ekumeeninen ORLE-prosessi. Prosessissa kirkot sitoutuivat oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan eheyden edistämiseen. Vuonna 1989 Euroopan ekumeenisessa yleiskokouksessa Sveitsin Baselissa kerrottiin osallistujien iloitsevan tahoista, jotka työskentelevät kirkossa sekä yhteiskunnassa jokaisen luodun oikeuksien syvemmän kunnioituksen puolesta.
Vuoden 1990 erityisistunnossa Korean Soulissa korostettiin Jumalan tekemää liittoa ihmisten ja eläinten kanssa. Loppuasiakirjassa päästiin tulokseen siitä, ettei luomakuntaa pitäisi nähdä pelkästään ihmisen hyödyntämisen näkökulmasta. Mitä tulee eläimiin, muita näkökulmia on silti läntisissä kirkoissa nostettu esille vähänlaisesti. Suomalainen teologi Antti J. Pietilä ihmetteli eläinten poissaoloa kristillisestä arvokeskustelusta jo vuonna 1904 Eläinsuojeluskonttorin julkaisussa, jossa totesi olevan päivänselvää, että ihmisten olisi aikoja sitten pitänyt ottaa kysymykset eläinten kohtelemisesta ”Jumalan tahdon valossa yleisesti tarkastettavaksi”.
Asiaan on hitaasti tulossa muutos. Monien edesmenneiden teologien ja pyhimysten eläimiä koskevia ajatuksia ja rukouksia on nostettu esiin, mutta näiden lisäksi on alettu herättelemään uudenlaista keskustelua nykykristittyjen moraalisista velvollisuuksista eläimiä kohtaan. Yksi tunnetuimmista moderneista kristityistä eläineetikoista on brittiläinen teologian tohtori ja anglikaanipappi Andrew Linzey, joka on kirjoittanut eläinten asemasta vuodesta 1976 saakka. Linzeyn pyrkimys on muuttaa kristittyjen suhtautumista eläimiin, sillä hänen mukaansa useat heistä pitävät niitä vain Jumalan luomina ihmisten käyttötavaroina eivätkä itseisarvoisina olentoina. Eläimiä koskevaa moraaliteologiaa hän kutsuu eläinteologiaksi.
Kiusaannummeko kinkusta?
Linzey on esittänyt teorioita siitä, miksi kristityt ovat olleet arkoja ajattelemaan suhtautumistaan eläimiin kristillisen rakkauden lähtökohdista. Hänen mukaansa etenkin läntisessä kristikunnassa käsitys eläinten arvosta on muovautunut 1200-luvulla eläneen filosofin ja teologin Tuomas Akvinolaisen ajatusten vaikutuksesta. Tuomas ihaili Aristoteleen luonnollisen orjuuden teoriaa niin paljon, että antoi sille kristillisen perustelun: Jumala oli luonut eläimet ihmisille alisteisiksi olennoiksi, pelkäksi hyödyksi. Eläimet olivat Tuomaan opetuksissa järjettömiä olentoja, joilla oli arvoa lähinnä ihmisten omaisuutena.
Tuomaan ajatukset ovat kenties jääneet elämään kirkkokulttuuriin. Eläimistä puhuminen saarnastuolista käsin tuntoisina olentoina saatetaan kokea lapsekkaana tai vääränä tapana toimia. Etenkin ruokaa, turkiksia tai tiedettä varten kasvatettavat eläimet piilotetaan kirkossa taitavasti puheista. Joulurauhaa saatetaan julistaa metsän eläimille tai lemmikeille, mutta samalla ei muisteta eläintuotannon sikoja. Kirkon tarjoama jouluateria kinkkuineen saattaisi kenties tuntua tuolloin kiusalliselta.
Myötätunto kuuluu kristinuskoon
Tuntuipa myötätunto eläimiä kohtaan vieraalta tai ei, ne kuuluvat kaikesta huolimatta Jumalan luomaan maailmaan ja kristilliseen todellisuuteen. Raamatussa eläimet rinnastuvat yhteiskunnan vähäisimpiin, ja niistä huolenpitäminen kuvataan ihmisten tehtäväksi. Karjalle kuuluu lepopäivä (2. Moos. 20:10), ja kunnon ihminen huomioi sen tarpeet (Sananl.12:10). Löytöeläimestä on huolehdittava ja se on palautettava omistajalleen, olipa eläin arvokas tai ei, ja aiheuttipa siitä huolehtiminen taloudellista haittaa tai ei (ks. esim. 2. Moos. 23:4–5 ja 5. Moos 22: 1–2).
Paimenvertauksissa toistuu teema, jonka mukaan hyvä paimen aidosti välittää kaitsettavistaan (Luuk 15:4 ja Joh. 10: 11–14 vrt. Hes. 34: 2–4). Näitä sanoja lukiessamme voimme tutkia eläinsuhdettamme. Olemmeko kulutustottumuksinemme hyviä paimenia esimerkiksi broilerinpoikasille, joita tehokkuuden nimissä kohdellaan pelkkänä materiana niiden elämän alusta loppuun? Pysähdymmekö irtokoiran kohdalla ja toimitamme sen löytöeläinhoitolaan, vaikka se tarkoittaisi työpaikalta myöhästymistä ja mahdollista satikutia? Osoittamalla armoa ja lähimmäisyyttä niin ihmisille kuin eläimillekin saamme kunnian toimia merkkeinä siitä suuresta rakkaudesta, jota Jumala lahjoittaa meille.
Uudenlaisia sanamuotoja kohti
Uskon patojen avautuvan, kun uskallamme ottaa eläimet vapaammin puheeksi seurakunnassa. Esimerkiksi lemmikkieläimet ovat monelle perheenjäseniä, mutta niiden puolesta ei silti kirjoiteta esirukouspyyntöjä. Sielunhoidollinen merkitys voi olla suurta, kun seurakunnassakin uskaltaudutaan kertomaan rakkaasta eläimestä, huolesta sitä kohtaan tai sen menetyksen aiheuttamasta surusta.
Eläimistä puhuminen arvokkaina kanssaluotuina voi kristillisessä kontekstissa olla yllättävän vaikeaa silloinkin, kun aihetta pitää tärkeänä. Olen huomannut tämän erityisesti viime aikoina, sillä työstän rukouskirjaa eläinten puolesta yhdessä runoilija Satu Saarikon kanssa. Jo pelkkä tottumus uhkaa viedä sanamuotojani suuntaan, joissa mainitsen eläimet pelkkinä sivuhuomautuksina. Eläinten sisällyttäminen kristilliseen kieleen arvokkaina ja Jumalalle rakkaina olentoina vaatii vaivannäköä ja totuttelua, johon meidän on korkea aika ryhtyä. Meidän on aika opetella uudenlaista keskustelua eläimistä.
Maalaukset: Limppu Witick