Anni-Sofia Nikki
Teologian opiskelija, Helsingin yliopisto
Paineiden alla
Aloitin opintoni syksyllä 2016, täynnä innostusta ja odotusta tulevaan. Tällä hetkellä suoritan viimeistä maisterivuottani. Tähän väliin on mahtunut monenlaisia tuntemuksia. Erityisesti yksi tunnekokemus on ollut vahvasti läsnä: stressi siitä, riitänkö minä?
Jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien olen kuullut, kuinka työmarkkinoilla on kilpailua, kuinka töitä ei riitä, kuinka täytyy erottua joukosta. Hyvät tyypit saavat aina töitä, mutta mikä määrittää hyvän tyypin? Opiskelijoille painotetaan sitä, että täytyy verkostoitua. Muistan, kuinka aloin kokemaan valtavaa stressiä siitä, että verkostoidunko tarpeeksi, tunnenko tarpeeksi ihmisiä, teenkö ylipäätään tarpeeksi?
Olen ollut aktiivisesti mukana järjestötoiminnassa, erilaisissa luottamustehtävissä ja vapaaehtoisena hyväntekeväisyydessä. Näin viimeisenä opiskeluvuotena voin sanoa sen, että kyllä se väsyttää. On väsyttävää pohtia sitä, tekeekö tarpeeksi, vaikka tekee paljon.
Moni ystäväni on valmistumassa teologian maisteriksi nyt kuluvan vuoden aikana, ja keskusteluissa painottuu erityisesti tietty teema: työllistyminen. Se saa alkunsa siitä, että pohditaan, onko tehnyt tarpeeksi mahdollisuuksiensa eteen. Olisiko sittenkin pitänyt viettää kaikki lomat tehden töitä? Olisiko pitänyt olla enemmän mukana järjestötoiminnassa? Saanko töitä näillä papereilla, vai olisiko pitänyt brändätä itsensä paremmin sosiaalisessa mediassa? Pohditaan sitä, onko tehnyt tarpeeksi töitä loistavan cv:n eteen: olenko ollut tarpeeksi monessa seurakunnassa kesäteologina? Onko tehnyt tarpeeksi vapaaehtoistöitä, jotta esimerkiksi mahdollinen pappisvihkimys toteutuisi?
Nuoret papit uupuvat, eikä se mielestäni ole yllätys. Työllistymiseen liittyvät huolet näkyvät teologien keskuudessa, opintosuunnasta riippumatta. Voisiko tätä ehkäistä jo opiskeluaikana?
Yksi ystäväni kertoi keskustelussamme, että kaikki tämä yhdistettynä sukupolvemme kokemukseen tulevaisuuden epävarmuudesta ei ole hyväksi. Paineet kuormittavat. Näiden paineiden alla puurtaa moni opiskelija, alasta riippumatta. Ei ihme, että uupumus iskee, kun opinnot loppuvat ja mahdolliset työt alkavat.
Jokainen on hyvä tyyppi ja se, mitä on tehnyt, on riittävästi, eikä itseään kannata polttaa loppuun. Elämä ei ole suorittamista varten, ei edes opiskelijaelämä. Paineet tulevat monesta suunnasta, niitä on vaikea välttää, mutta ne on mahdollista oppia käsittelemään. Olen oppinut, että hyvinvoinnin sekä tulevaisuuden kannalta on tärkeää panostaa myös lepäämiseen, ei vain cv-merkintöjen keräämiseen. Tämä auttaa myös työelämässä, kun osaa panostaa riittävään palautumiseen arjessakin.
Kirjoittaja viimeistelee teologian maisterin opintoja korkeakouluharjoittelussa AKI-liitoissa.