Paavo Kettunen
Käytännöllisen teologian emeritusprofessori, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu
Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. (Mt. 16:25) Mitä on oman elämänsä löytäminen, kadottaminen ja pelastaminen? Miten voi kadottaa oman elämänsä, jos ei ole sitä koskaan löytänyt? Tarkastelen oman itsensä löytämistä ja omaa minuutta henkisen ja hengellisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Väitän, että ihmisen on tärkeää löytää oma itsensä ja minuutensa. Ymmärrän nämä käsitteet tällöin sekä psykologisesta että teologisesta ja hengellisestä näkökulmasta.
Mitä on hengellinen minuus? Tähän käsitteeseen en ole aikaisemmin suomen kielessä törmännyt. Itse määrittelen sen käyttäen hyväksi psykologisen minuuden käsitettä. Ennen kuin voin puhua hengellisestä minuudesta, on kerrottava, mitä minuus ylipäänsä on.
Psykologiassa minä tarkoittaa kaikkea sitä, minkä ihminen itse kokee minuna, siis ihmisen kokemusta itsestään ja omasta persoonastaan. Se on samalla kykyä jäsentää omia kokemuksiaan niin, että niihin tulee joku mielekkyys. Minäkuva on niiden erilaisten ominaisuuksien, toimintojen ja päämäärien kokonaisuus, joiden avulla yksilö kuvaa itseään. Minän määritteleminen ei ole yksinkertaista, sillä ei ole mitään yksiselitteistä ja mitattavissa olevaa minää.
Onkin helpompi havaita minän puuttuminen kuin todistaa minuuden olemassaolo. Kun ihmiseltä puutuu minuuden tunne, hän ei tunne itseään eikä ajatuksiaan omikseen vaan kokee oman persoonansa vieraaksi ja ajatuksensa toisen ihmisen ajatuksiksi. Tällöin hän pikemminkin tarkkailee itseään ja omaa käytöstään. Hän on ulkopuolinen omaan itseensä liittyen. Hänen erillisyyden tunteensa voi kadota.
Ihmiselle, jonka minuuden kokemus on ohut tai kadonnut, olisi julmaa sanoa, että hänen tulisi kadottaa elämänsä. Miten sen voi kadottaa, jos ei edes ole sitä löytänyt? En usko, että Jeesus tällaista tarkoitti. Silloin hän olisi puhunut Jumalan luomistodellisuutta vastaan.
Itsetunto on osa minäkuvaa
Minäkuvan yksi olennainen osa on itsetunto. Se on hyvä silloin, kun minäkäsityksessä voitolla ovat positiiviset ominaisuudet. Huono se on silloin, kun negatiivisten piirteiden määrä on suurempi kuin positiivisten. Hyvään itsetuntoon kuuluu se, että ihminen uskaltaa olla avoin myös heikkouksilleen ja tunnistaa omia haavojaan ja kipupisteitään. Hsän siis tuntee tällöin itseään paremmin kuin se, joka ei näitä puoliaan tunnista. Heikkouksien ja puutteiden tunteminen on mahdollista, kun ihminen kokee olevansa rakastettu epätäydellisyydestä huolimatta. Hyvä itsetunto ei siis tarkoita minäkuvaa, että olisi täydellinen, puutteeton ja särötön. Puutteiden ei tarvitse romuttaa itseluottamusta, vaan niiden tunnistaminen antaa mahdollisuuden suuremmalle rehellisyydelle. Se mahdollistaa myös oman persoonallisuuden kipeiden puolien käsittelyn. Hyvinvointiin kuuluu oman pahoinvoinnin tunnistaminen silloin, kun se on totta.
Pyrkimys elää moitteettomasti ja täydellisyyden tavoittelu pikemminkin haavoittavat kuin tukevat hyvää itsetuntoa. Hyvään itsetuntoon kuuluu kyky kestää pettymyksiä ja epäonnistumisia ilman, että jokainen pettymys vaurioittaisi itsetuntoa. Päinvastoin hyvä itsetunto helpottaa omien virheiden myöntämistä. Niistä ei seuraa itsetunnon vararikkoa. Monesti saatetaan sanoa ihmisestä, joka esittää kaiken hyvänä ja itsensä onnistuneena, että hänellä on hyvä itsetunto. Asia voi olla myös päinvastoin. Jos itsetunto on heikko, ihmisen pitää kehittää suojakseen panssari, joka suojaa omien heikkojen puolien ja epäonnistumisten tulemista julki. Näin hän pyrkii suojelemaan nimenomaan itseään.
Minuuden eri osat
Ihmisen minää voidaan tarkastella ainakin kolmesta näkökulmasta: yksityinen minä, sosiaalinen minä ja minäihanne. Yksityinen minä sisältää kokemuksen, että minussa on jotakin ainutlaatuista, sellaista joka kuuluu vain minuun. Minun ajatukseni, toiveeni, unelmani ja pelkoni ovat hyvin henkilökohtaisia. Tähän hyvin kiinteästi kuuluu myös minun uskon maailmani ja jumalakokemukseni. Oman yksityisyyden ja henkilökohtaisuuden tunnistaminen merkitsee myös oman minuuden ja psyykkisen itsenäisyyden tunnistamista. Kokemus omasta erillisyydestä syntyy jo varhaislapsuudessa, mutta aina yksilöllisen minän rajat eivät ole aikuisenakaan täysin selvät.
Sosiaalinen minä merkitsee ihmisen kuulumista johonkin yhteisöön tai ryhmään. Se on sen tunnistamista, että minulla ei ole vain omaa yksityisyyttä ja erillisyyttä, vaan olen osa suurempaa joukkoa. Ihmisellä ei myöskään ole vain yhtä sosiaalista minää, vaan hän on samanaikaisesti useamman ryhmän jäsen ja voi kuvata itseään useasta näkökulmasta. Havainnot itsestä työssä ovat erilaisia kuin perheenjäsenenä. Uskonnollisen ryhmän jäsenenä voivat aktivoitua toisenlaiset puolet itsestä kuin urheiluseurassa. Sosiaalisen minän roolit voivat myös sekoittua. Ihminen voi heijastaa esimerkiksi uskonnolliseen yhteisöön sellaisia minuutensa puolia, jotka olivat hänelle ominaisia lapsuusperheessä. Uskonyhteisö on monesti lapsuusperheen jatke. Sitä se voi olla myös käänteisessä merkityksessä.
Minäihanteeseen kuuluvat sellaiset ominaisuudet ja luonteenpiirteet, jotka ihminen haluaisi omata, mutta joihin hän ei kykene. Ihanneminä on tavoite, johon hän elämässään pyrkii. Hän haluaisi olla ihanteensa kaltainen, mutta ei todellisuudessa ole. Ihanneminään kuuluvat myös moraaliset ja eettiset odotukset itselle.
Ihanneminän ja yksityisen minän välillä on aina jännite. Ihanneminä on vähän parempi kuin todellinen minä. Jännitteen suuruus kertoo sekä itsetunnosta että psyykkisestä terveydestä. Myös sosiaalisen minän alueella yksilö voi toimia niin, ettei hänen toimintansa vastaa hänen yksityisen minänsä tai minäihanteensa näkemyksiä. Ihanneminuuden ja todellisen, elämässä toteutuvan minuuden väliset jännitteet ja ristiriidat kuuluvat sopivassa määrin elämään. Terveen ihmisen ihanteet ovat hieman korkeammalla, mihin hän mielestään yltää. Jos ristiriita on liian suuri, ihanneminän vaatimukset voivat musertaa ihmisen. Silloin kyseessä on neuroottinen häiriö. Jos mitään ristiriitaa ei ole, kyseessä on narsistinen häiriö tai psykopatia.
Hengellinen minuus kasvaa psyykkisen todellisuuden kivijalalle
Hengellinen minuus ei ole erillinen osa ihmisessä, vaan se kasvaa psyykkisen minuuden ja minäkäsityksen perustalle. Näkemys itsestä minänä on mukana silloin, kun olen suhteessa Jumalaan tai toisiin ihmisiin. Jos minäkuva on hämärtynyt tai kielteinen, sillä on epäilemättä vaikutus myös jumalasuhteeseen.
Hengelliseen minuuteen kuuluu psykologisen minuuden tavoin yksityinen ja sosiaalinen puoli sekä hengellinen minäihanne. Yksityiseen hengelliseen minään kuuluu näkemys, että jokaisen hengellinen elämä on ainutlaatuinen, hänelle tyypillinen ja tässä mielessä pyhä ja loukkaamaton. Hengellinen minäkuva koostuu kaikista itseen kuuluvista ominaisuuksista. Siinä on mukana asianomaisen psyykkinen minäkuva, jonka hyvin olennaisena osana on itsetunto. Itsetunto ja minäkäsitys vaikuttavat esimerkiksi siihen, mitä ihminen ajattelee Jumalan suovan hänelle: olenko sen arvoinen, että Jumala välittäisi tämänkaltaisesta? Masentuneen tai itseään vähättelevän persoonallisuus vaikuttaa myös hänen uskonnollisuuteensa.
Pienen vauvan minuus rakentuu hyvin olennaisella tavalla fyysisen kosketuksen ja ruumiillisuuden kautta. Tuskin olemme vielä tarpeeksi tunnistaneetkaan, miten olennainen asia ihmisen hengellisen minuuden rakentumisessa on hänen fyysisyytensä, sukupuolisuutensa ja seksuaalisuutensa. Näillä alueilla koetut hyväksymisen tai hylätyksi tulemisen kokemukset värittävät hyvin usein myös jumalasuhdetta.
Hyvä itsetunto ei tarkoita minäkuvaa, joka olisi täydellinen, puutteeton ja särötön.
Hengellinen sosiaalinen minä merkitsee osallisuutta siitä, miten oma hengellinen elämä on osa suurempaa kokonaisuutta, esimerkiksi perheessä ja seurakunnassa. Sosiaaliseen minäkuvaan myös hengellisessä elämässä kuuluvat kokemukset yksinäisyydestä ja tarvitsevuudesta: olenko itseriittoinen vai toista tarvitseva? Yksilö tuo sekä oman psykologisen että hengellisen minäkuvansa osaksi sitä sosiaalista kenttää, missä hän toteuttaa uskonelämäänsä. Niinpä esimerkiksi itsetunnoltaan heikko voi seurakunnan tilaisuuksissakin koko ajan etsiä vahvistusta itsetunnolleen tai yksinäisyydestä kärsivä ”imee” yhteyden kaipuutaan joka tilanteessa.
Hengellinen minäihanne tarkoittaa hengellistä elämää, jota ihminen pitää ihanteellisena, mutta jota hän ei koe saavuttavansa. Hengellinen ideaaliminä on hyvin olennaisesti muodostunut oman minäkuvan aineksista. Omien tutkimusteni pohjalta näyttää siltä, että hyvin monet rakentavat oman hengellisen minäkuvansa eettisten normien noudattamisen tai laiminlyöntien kautta. Moni on myös asettanut hengellisen ideaaliminän riman niin korkealle, ettei hän todellisuudessa koskaan siihen ylety. Tällöin hän kokee hengellistä häpeää. Joskus ihmiset voivat mitättömyyden ja kelpaamattomuuden tunnossa myös kilpailla keskenään.
Tutkittuani kohtuullisen paljon ihmisen tunne-elämän ja hengellisen elämän kokemuksia olenkin tullut johtopäätökseen: seurakuntien toiminnan yksi keskeinen tehtävä olisi ihmisten terveen itsetunnon ja itsearvostuksen tukeminen. On myös kristillisyyttä, joka on omiaan nujertamaan ja lannistamaan itsetuntoa.
Onkin tärkeää erottaa toisistaan itserakkaus ja itsensä rakastaminen. Edellisessä ihmisen kyky rakastamiseen keskittyy lapsekkaalla tavalla omaan itseen. Itsensä rakastaminen puolestaan on tervettä itsensä arvostamista ja hyvän elämän suomista ja sen hyväksi toimimista niin itsensä kuin toistenkin kohdalla.
Kätketty ja muuttuva minuus
Sekä psyykkisestä että hengellisestä minuudesta osa on aina kätkettyä, piilotettua, salattua tai jopa kiellettyä. Nämä näkymättömät minuuden puolet voivat olla sekä myönteisiä että kielteisiä. Käsitteenä hengellisestä minuudesta on vaiettu. On uskonnollisuutta, jossa ei saisi tuoda esiin mitään elämän varjopuolia. Sitten on uskonnollisuutta, jossa omassa hengellisyydessä ei nähdä juuri mitään positiivista. Voisiko tuo jatkuva syntiviheliäisyyden tunto olla sellaista elämää, jonka Jeesuskin sallisi kadotettavan? Sekä hengellisen että psyykkisen terveyden kannalta olisi tärkeää tiedostaa, mitä hengelliseen minuuteen kuuluu ja miten se on kehittynyt.
Hengellinen minuus myös muuttuu. Terveen hengellisyyden ihanne ei ole sellainen ”usko lapsuuden”, joka ei koskaan kasvaisi kohti aikuisuutta. Kun ihminen kasvaa ja kehittyy psyykkisen minuuden alueella, tätä samaa soisi tapahtuvan myös hengellisessä minuudessa.
Hengelliseen minuuteen sekä muun muassa syyllisyyteen, armoon ja ihmisen tarvitsevuuteen liittyviä kysymyksiä Paavo Kettunen käsittelee laajemmin viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Kuka minä todella olen? Kätkössä olevaa minuutta etsimässä. (Väyläkirjat 2021)