Noora Mattila, Helsinki
Työelämään astuessa joillakin onnellisilla on selvät sävelet sen suhteen, mitä työkseen haluaa tehdä ja missä. Toiset joutuvat etsimään oman paikkansa mutkikkaampia reittejä. Nykyajan suorituskeskeisessä työelämässä tuntuu helposti siltä, että virheisiin ja harharetkiin ei ole varaa. Silloin saattaa unohtua, että elämä itsessään ei ole suoritus vaan kokemus. Joskus vain kokeilemalla erilaisia tehtävänkuvia ja työpaikkoja on mahdollista löytää vastaus siihen, mitä asioilta, työltä tai työyhteisöltä toivoo ja mitä ei, mitä asioita on valmis hyväksymään ja sietämään, ja millaisia asioita ei todellakaan pidä eikä tarvitse hyväksyä tai sietää.
Omaa paikkaa etsiessä ja ammatti-identiteetin ollessa vielä rakennusvaiheessa voi käydä niin, että työlle tulee antaneeksi jopa enemmän painoarvoa kuin olisi tarpeen. Erityisesti ammateissa, joissa oma persoona on työväline eivätkä työt jää kokonaan työpaikalle, voi työuran alussa tuntua siltä, että itsellä ei työminän lisäksi muuta identiteettiä olekaan. Kukaan ei kuitenkaan ole pelkästään ammattinsa edustaja, vaan myös ihminen, jolla on muukin elämä elettävänä. Jos työlle antaa sata prosenttia itsestään, mitä jää annettavaksi muille elämän osa-alueille?
Ihmiset miettivät suuria peruskysymyksiä erityisesti elämän taitekohdissa tai kriisien hetkellä. Kriisittömänäkin aikana olisi hyvä kysyä itseltään säännöllisesti, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä, ja toiminko niiden mukaisesti. Joskus fokus voi olla väärässä paikassa, ja silloin kannattaa miettiä keinoja tilanteen korjaamiseksi. Erityisesti jos työnsä vuoksi joutuu jatkuvasti tekemään eriasteisia myönnytyksiä tai jopa uhrauksia – muuttamaan pois tutulta paikkakunnalta, karsimaan yöunien ja palautumisen määrästä tai läheisten kanssa vietetystä ajasta – on jossain vaiheessa tarpeen kysyä, missä menee raja. Hyvinvoinnin ja ihmissuhteiden uhraaminen työlle ei yksinkertaisesti kannata, sillä loppujen lopuksi kaikkein mielekkäin ja palkitsevinkaan työ ei rakasta ihmistä takaisin.
Jotkut asiat ovat vapaavalintaisuuden ulottumattomissa, mutta myös omalla suhtautumisellaan voi vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi työpuhelimeen ei kannata vastata työajan loputtua, koska siitä ei makseta. On eri asia elää työlleen kuin tehdä työtä elääkseen. Jälkimmäinen ei tarkoita, että työstä tulisi merkityksetöntä pakkopullaa vaan sitä, että työn tekemisen merkitys asettuu perspektiiviin. Ihminen tarvitsee elämäänsä merkityksellisyyttä myös työn ulkopuolella. Töissä on tärkeää viihtyä, mutta jos ei halua työn olevan elämän ykkösprioriteetti, on joskus tietoisesti raivattava tilaa tärkeämmille asioille.
Kirjoittaja on koulutukseltaan teologian maisteri ja työskentelee vertaistukitoiminnan koordinaattorina Uskontojen uhrien tuki ry:ssä.