Jälkikirkollista ammatti-identiteettiä etsimässä

Noora Mattila, Helsinki

Vuosi sitten joulukuussa loikkasin ulos kirkkokuplasta järjestökentälle, ja minusta tuli ”epätavallisessa tehtävässä toimiva teologi”. Taustalla oli pitkä oman pään sisäinen prosessi, sillä olin panostanut kirkollisen ammatti-identiteetin rakentamiseen koko opiskeluaikani ja ollut vuorenvarma siitä, että minusta tulee aivan ”tyypillisessä tehtävässä toimiva teologi” eli pappi. Jonkin aikaa valmistumisen jälkeen tajusin, että en monista eri syistä halunnutkaan hakea pappisvihkimystä, vaan tehdä jotakin ihan muuta. Minun tapauksessani kirkollisen ammatti-identiteetin tilalle on hiljalleen alkanut rakentua jonkinlainen jälkikirkollinen generalistiteologin identiteetti.

Työskentely-ympäristön vaihtamisen myötä omaa ammatti-identiteettiä ja osin muutakin identiteettiä on täytynyt rakentaa tai ainakin tarkastella uudelleen. Siihen liittyvien pohdintojen myötä olen oivaltanut aiempaa selkeämmin, että  jos työnantaja on uskonnollinen yhteisö, sen työntekijänä olemiseen liittyy erityispiirteitä, jotka erottavat kirkon työpaikkana sekulaareista  työpaikoista: Työn lisäksi uskonyhteisön jäsenyys ulottuu ihmisen muuhunkin identiteettiin, maailmankuvaan, vapaa-ajalle ja sosiaalisiin suhteisiin. Tällaisessa tilanteessa ammatillinen kriisikään ei välttämättä liity pelkästään työhön, vaan mahdollisesti myös muihin elämän osa-alueisiin, ja on siksi iso asia käsitellä. Lohdullista on, että identiteettikriisitkin kuuluvat elämään. Kuten identiteetti ylipäätään, ammatti-identiteettikin on perusluonteeltaan muovautuva: Se syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa ja muuttuu ajan kuluessa.  On aivan tervettä kehitystä, että ihmisellä on elämän eri vaiheissa myös ammatillisesti eri vastaus kysymykseen ”kuka minä olen”.

Identiteetin uudelleenmuovautuminen ei aina suju kivuttomasti, mutta ammatti-identiteetin kriittisestä tarkastelusta voi olla myös hyötyä työelämän epävarmuuden ja pirstaleisuuden keskellä. Siinä, missä aikaisemmat sukupolvet pysyivät samassa työpaikassa koko nelikymmenvuotisen työuransa, milleniaaleille ja z-sukupolven edustajille tällaista vaihtoehtoa tuskin on enää tarjolla. Nuoremman polven kohdalla ammatti-identiteetiltä vaaditaan jo lähtökohtaisesti joustavuutta, ja mielestäni se on enemmän mahdollisuus kuin uhka. Omalla kohdallani kirkon ulkopuoliseen työelämään siirtyminen ei ole tarkoittanut, että olisin joutunut luopumaan niistä asioista, jotka olivat itselleni myös kirkon työntekijänä tärkeitä.

Kirjoittaja on teologian maisteri ja entinen ammattiluterilainen, joka työskentelee vertaistukitoiminnan koordinaattorina Uskontojen uhrien tuki UUT ry:ssä.