Ismo Savimäki
Kanttori, Hämeenlinna-Vanajan seurakunta
Kun kirkkoa sanotaan Herran huoneeksi, ollaan sanan alkujuurilla. Kun ruotsin ja saksan kautta peruutetaan sanan syntysijoille Kreikkaan, sana `kirkko´ on palautunut muotoon kyriekon doma, Herran talo. Kyrie eleison -huudahduksesta tuttu kyrios on herra, hallitsija, ja doma merkitsee taloa. Kyrios taas juontuu sanasta kyros, voima, ja sen sanajuureksi on konstruoitu *keue-, turvota, täyttyä voimalla. May the force be with You!
Sana `tuomiokirkko´ ankkuroituu tiukemmin läntiseen, latinan kielestä ammentavaan kristikuntaan. Kreikan kyriakon doma kääntyi latinaan muotoon Domus Dei, Jumalan talo. Saksalaiset jättivät Jumalan ja ottivat talon – jäi Dom, joka vakiintui tarkoittamaan hiippakunnan keskuskirkkoa. Ruotsissa dom tarkoitti myös tuomiota, siksi sanaan piti varalta lisätä myös –kyrka. Domkyrka kääntyi tietenkin suomeen muotoon tuomiokirkko. Valitettavan paljon voi päätellä siitä, ettei nimeä ole ilmeisesti mielletty mitenkään oudoksi meidän vuosikymmeniimme asti.
Kiusallisen `tuomio´-sanan voi kiertää, kun puhuu katedraalista. Nimi viittaa suoraan piispanistuimeen, kateederiin (lat. cathedra). Kreikan kathedra (kata = alas + hedra = istuin) on alun perin tarkoittanut opettajan tuolia. Vahvaa, kirjaimellisesti kuninkaallista (kreik. basileios = kuningas) auktoriteettiä henkii myös basilika. Sattumaa ei ole, että meille tuttu yrttikasvi on tämän kirkkorakennuksen kaima: se on saanut nimensä kuninkaallisen vahvasta tuoksustaan.
Monet kirkollista valtaa, voimaa ja kunniaa hyljeksineet hengenmiehet ja -naiset ovat pitäneet parempana sananmukaisesti sulkeutua luostariin. Latinan claustrum = suljettu.
Kappeli on sanana poikkeuksellinen, sen takaa löytyy tarina: 300-luvulla elänyt Martinus Toursilainen, pyhä Martti lähestyi kaupunkia ratsastaen, näki palelevan kerjäläisen ja halkaisi miekallaan tälle puolet viitastaan. Jäljelle jäänyt puolikas, kaapu (lat. capa/cappa), päätyi myöhemmin Toursin katedraaliin pyhäinjäännökseksi. Frankkien kuninkaat ottivat kaavun mukaan sotaretkilleen ja rakennuttivat sille leiripaikoille väliaikaisen tyyssijan, capellan eli kappelin. Sittemmin sana alkoi palvella yleensäkin nimityksenä pienelle, usein muun rakennuksen yhteyteen rakennetulle kirkkotilalle. (Vähemmän suositun teorian mukaan nimitys on tullut kaavusta, jolla on peitetty sivukirkon alttari messun jälkeen.)
Pyhän Martin kaapu on jäänyt elämään muihinkin nimityksiin. Kun kappalainen ja kapellimestari laulavat raisiolaisessa kappelissa dueton a cappella ja nauttivat lämpimikseen cappuccinon, kaapukavalkadi on jo varsin juhlallinen. (Raisiolaisessa? Vilkaisepas Raision vaakunaa, johon ikuistettu hahmo on helppo arvata!) Noh, myönnän pienen liioittelun: cappuccino on saanut nimensä muualta, kapusiinimunkkien ruskeasta kaavusta.
Kaikenkokoisten kirkkojen keskuspaikka on alttari. Latinaa opiskelleen silmät saattavat nyt välähtää: altus tarkoittaa korkeaa, nimenhän täytyy tulla siitä! Paitsi että ei tule, pahoittelen. Altus saattaa häämöttää taustalla, mutta suoremmin sanan juuret ulottunevat latinan verbeihin adolere ja adoleo: polttaa, uhrata; myös jopa: haista! Ei mikään ihme, jos näin on: ammoisista eläinuhreista kirvonneen käryn on täytynyt olla melkomoinen. Etymologinen sanakirja tarjoaa alttarille sovittelevasti suomennoksen: uhrilieden koroke.
Nimensä puolesta arkisin kirkollinen rakennus on varmasti kellotapuli. Itsekin olen yrittänyt pinota lautoja mahdollisimman siistiksi taapeliksi. Samat juuret ovat sanoilla: ruotsin stapul ja saksan Stapel on `järjestelmällisesti pinottu lautakasa´ tai `laivanrakennusta varten tehty tukirakennelma´.
Mistäpäs ovat saaneet nimensä nämä mielenkiintoisiin asuihin verhotut hahmot, joita em. rakennuksissa hiiviskelee: papit, piispat, munkit ym.? Siitä seuraavassa numerossa!