Ismo Savimäki, Kanttori, Hämeenlinna-Vanajan seurakunta
Musiikkiin ja sen tekemiseen liittyvät etymologiat ulottuvat hämäristä mytologioista arkiseen puuhasteluun. Musiikki on muusain, runotarten taidetta (mousikē tekhnē), muusat taas olivat ylijumala Zeuksen ja muistin jumalan Mnemosynen tyttäriä, nymfejä, jotka elivät alkuaan vuorilla ja puroissa. Idän kirkossa puhutaankin mieluummin raamatullisin termein psalmodiasta ja hymnodiasta. Näiden taustalla piilevät kreikan psalmos (harpun säestyksellä laulettu laulu) sekä hymenaios, häälaulu. Molemmassa on mukana myös ōdḗ = oodi, seremoniallinen laulu. Jälkimmäisen takaa kurkistelee kreikkalainen avioliiton jumala Hymen.
Monen kielen ilmaus laulamiselle kuvaa suhteellisen neutraalisti vain äänen tuottamista. Germaanisten kielten sing, singen, sjunga jne. juontuvat muinaissaksan sanasta sengwan. Italian, ranskan ja muiden romaanisten kielten sanan pohjalla on latinan canere tai cantare. Näillä ei liene ainakaan vahvoja sivumerkityksiä. Toisin on suomen puolimaagisessa sanassa laulaa, joka on tarkoittanut myös loitsimista ja vihkimistä. Tätä kautta tulee ymmärrettäväksi nykyviron ilmaus avioliittoon vihkimiselle: laulatus.
Virsi on vanha balttilainen laina, joka alun perin on tarkoittanut mitä tahansa vanhaa runoa. Nykylatviassa sana on muodossa vārds = nimi. Ukrainassa virsh = runo. Eino Leino käytti sanaa sen vanhassa merkityksessä, siksi esim. Oi muistatko vielä sen virren –laulussa kyseessä ei todennäköisesti ollut hengellinen laulu.
Ruotsia tunteva saattaisi luulla, veisu olisi sanan visa (ruots. laulelma) väännös. Ei ole. Molemmat tosin pohjautuvat samaan sanaan, joka nykysaksassa on muodossa Weise. Sekä Weise että latinan modus tarkoittavat sekä laulua että tapaa. Merkillistä.
Biisi on ns. hyperkorrekti väännös englannin sanasta piece. P:n muuttaminen b:ksi on saanut sanan kuulostamaan coolilta; toisaalta sana piisi oli jo vakiintunut tarkoittamaan tietynlaista tulisijaa eikä sitä siksi olisi ollut luontevaa ottaa muuhun käyttöön.
Melodia palauttaa sananselittäjän taas Kreikan lämpöön. Melos = jäsen, laulu, sävelmä ja ōdḗ = laulu. Sävel taas on selvää suomea, samaa juurta kuin sävy, mutta sanan varsinainen alkuperä jää historian hämäriin.
Verbi soittaa synnyttää erilaisia mielikuvia eri kielissä. Kun englantilainen, saksalainen ja ruotsalainen soittavat (play, spielen, spela), kyseessä on instrumentin ääressä puuhastelu. Italialainen tuottaa instrumentista ääniä (suonare, lat. sonus, ääni). Suomalainen on hienostunein: hän soittaa = saattaa instrumentin soimaan! Fokuksessa ei ole tekeminen vaan sen aikaansaama tulos.
Monissa kielissä säestää = kulkea mukana, liittyä seuraan (accompany, begleiten). Suomalainen ilmaus on vertauskuvallinen: alun perin säestäminen on ollut esilaulajan laulaman säkeen toistamista, uuden säikeen liittämistä edellisen säikeen rinnalle. Vasta 1800-luvulla säestäminen on saanut nykyisen merkityksensä.
Urut eivät kanna nimessään mitään hohdokasta. Kyseessä on (työ)kalu, muinaisruots. orgor, lat. organum, mon. organa. Ehkä ihan hyvä, että nimeä ei aikanaan käännetty. Kalu ei olisi kovinkaan mieltäylentävä nimitys soitinten kuningattarelle.
Lähes kaikki urkujen äänikerrat on nimetty eri puhallin- ja kielisoittimien mukaan. Poikkeuksia tästä ovat principal ja gedackt. Suora käännös principalista (lat. principalis, tärkein, joukon ensimmäinen) voisi olla johtaja, gedacktista (saks. verbistä decken, peittää) peitetty.
Suomessa esim. trumpetti- ja oboe-äänikerran pillin juuressa pärisevä metallisuikale on kieli, englannissa sama suikale on reed, ruoko. Soitinten yhteydessä kieli onkin suomalaisugrilainen erikoisuus. Useimmissa kielissä puhutaan narusta (esim. engl. string, saks. Streich), meillä sama eläimen suolesta jännitetty osa on rinnastettu ihmisen tai eläimen kieleen. Näin esim. viulun soittamisesta käytetyn ilmauksen synnyttämä mielikuva on meillä hyvin erilainen: siinä missä englantilainen näpelöi naruja, suomalainen saattaa kielet väräjämään, soimaan!
Piano oli oman aikansa tekninen innovaatio. Kyseessä on soitin, joka aikanaan ällistytti ominaisuudellaan soida hiljaa (it. piano) tai voimakkaasti (it. forte). Nykyitaliassa soittimen nimi on yhä pianoforte, soitinhistoriasta tunnetaan myös fortepiano.
Kuoro, vielä parisataa vuotta sitten kuori, on kulkenut reittiä latina (chorus) => ranska (choeur) => ruotsi (kör) => suomi. Sanan vielä muinaisempi alkujuuri, kreikan khorós on tarkoittanut myös laulun säestämää piiritanssia. Sekakuoron äänialat kuvaavat myöhäiskeskiajan sävellyskäytäntöjä: tenori piti kiinni (it. tenere = pitää kiinni) melodiasta, basso (it. basso = matala) lauloi melodiaa matalammalla, altto (it. alto = korkea) melodiaa korkeammalla ja sopraano (it. sopra = yli, yllä) ylimpänä. Baritoni on yllättäen perua kreikasta: kr. barytonos = syvä ääni.
Duuri ja molli tuovat meille useimmiten mieleen musiikin iloisuuden tai surullisuuden. Molemmat tulevat latinasta: duuri sanasta durum, kova, ja molli sanasta mollis, pehmeä. Olisi houkuttelevaa ajatella, että luonnehdinnat olisivat syntyneet duurin ja mollin synnyttämästä vaikutelmasta. Saattaa kuitenkin olla, että kyse on ylennys- ja alennusmerkeistä, # ja b. Ylennysmerkki on englannissa nimeltään yhä sharp, terävä. Tai sitten merkkien ilmiasu on nimenomaan perua korotetun tai alennetun terssin luomasta mielikuvasta, kuka tietää. Harrastelijan etymologia on valistuneen arvelemisen taidetta.