Saila Munukka, kirkkoherra, Mänttä-Vilppulan seurakunta
Sinun täytyy tietää, sinä olet kirkkoherra!
Maaliskuussa 2020 kokosin työyhteisön aamupalaveriin miettimään, mitä nyt tapahtuu. Tiedotusvälineet olivat kertoneet, että kaikki kokoontuminen loppuu. Covid-19 on iskenyt kyntensä lintukotoomme. Jumalanpalvelukset ja kaikki seurakunnan kokoava toiminta loppuu. Etätyötä suositeltiin kaikille, joille se oli mahdollista. Olimme kaikki ymmällämme. Jokainen oli kuunnellut radiota, katsonut television uutislähetykset ja lukenut lehtensä. Kirkkoherrana olin aluksi samojen tiedotusvälineiden varassa. Näen edelleen silmissäni tuon hetken, kun työkaveri totesi, että minun kirkkoherrana tulee tietää, mitä nyt tehdään. Silloin ei kenelläkään ollut vielä käsitystä siitä, onko kyseessä päivän, viikon vaiko kahden vuoden juttu. Kirkkoherralta odotettiin vastauksia kysymyksiin, joita ei edes maailmassa ollut vielä. Silloin ahdisti. Tiesin, että päivä kerrallaan me selviämme. Tavalla tai toisella. Se toisen tekemisen tapa täytyy vain yhdessä löytää.
Koronapassi vai ei!
Koronapassi oli sellainen, joka herätti ihmisissä viimeistään pahaa oloa, jos pandemia ei sitä ollut herättänyt. Passi erotteli ihmiset lokeroihin. Rokotetut ja rokottamattomat. Työntekijät ja työtehtävien uusjako. Seurakuntalaiset. Salaliittoteoriat. Ne, joilla ei ollut nettiä, josta passin saisi. Pääseekö rokotukseen? Sairauksien takia ei voinut ottaa rokotusta. Kuka oli oikeutettu laulamaan kauneimpia joululauluja ja kuka ei? Paljonko kirkkoon sai ottaa väkeä ja kuka jätettäisiin ulkopuolelle? Itselleni puhuttelevin Kauneimmat joululaulu -tilaisuus oli sellainen, jossa koolla oli keikkakanttori, suntio, kaksi maksullista koronapassin tarkastajaa ja minä. Kuusi seurakuntalaista. Toivon, ettei talouspäällikkö laske, mitkä olivat tuon tilaisuuden kustannukset per seurakuntalainen. Uskon että tilaisuus oli tärkeä.
Mitä opin johtajana?
Huomasin, että pandemian jatkuessa rakentui verkostoja ja tiedonkulun reittejä, jotka helpottivat työntekoani ja antoivat vastauksia niihin kysymyksiin, joita ei pandemian alussa vielä ollut. Osallistuin kaupungin valmiusryhmään ja sain kapitulista ajantasaista ohjeistusta. Tunne, että kukaan ei ollut yksi ratkomassa uusia ongelmia, oli helpottava.
Havaitsin, että meillä on erilaiset mahdollisuudet, voimavarat ja kyvyt reagoida kriisitilanteissa. Työntekijöistä ja seurakuntalaisista erotti erilaisia tapoja kohdata jatkuvasti muuttuva todellisuus.
Joillekin jatkuva suunnitelmien tekeminen ja niiden peruuntuminen yhä uudelleen aiheutti paniikin, joka ajoi ylitsepääsemättömään jännittyneisyyteen. Toiselle sama tilanne sai intoa suunnitella uutta ja lisää. Joillakin ajatukset ajautuivat lukkoon. Ja kaikkea näiden välillä.
Stressi kasvoi kaikilla ja sen purkautuminen kestää kauan. Ehkä vielä nyt vuonna 2023 on seurakunnissa jäljellä patoutunutta pahoinvointia. Toisaalta toiset ovat jo pitkällä tulevaisuudessa. Toivon todella, ettei tällaista aikakautta tarvitse kokea uudestaan. Aika oli raskas ja se kaatoi sänkyyn ehkä enemmän työntekijöitä kuin itse korona. Jos tällainen aika tulee, olemme kaikki valmiimpia ottamaan sen vastaan ja toimimaan tarkoituksenmukaisella tavalla. Toisella tavalla tekemisen tapa löydettiin. Kiitos siitä kaikille työntekijöille ja seurakuntalaisille.
Muista pestä kädet ja käyttää käsidesiä.