Mio Kivelä, TM, kirkon nuorisotyönohjaaja, Helsinki
Lauantaina 1.7. noin 100 000 ihmistä marssi Helsingissä Pride-kulkueessa sateisesta säästä huolimatta. Myös kirkon työntekijöitä oli mukana kulkueessa ja sen jälkeen vietetyssä puistojuhlassa. Tässä jutussa pääsette seuraamaan päivän tunnelmia yhden osallistujan näkökulmasta. Olen Mio Kivelä, kirkolla jo pitkään työskennellyt sateenkaareva kristitty.
Lauantain kulkue ja puistojuhla eivät suinkaan olleet ainoat Pride-viikon tilaisuudet, joissa kirkko oli läsnä. Seurakuntien toimesta toteutettiin monenlaista ohjelmaa pitkin viikkoa; pohdittiin ohitetuksi tulemista, järjestettiin toimintaa sateenkaareville nuorille, pidettiin sateenkaarevaa kahvilaa sekä vietettiin yhdessä messua ja hartauselämää.
Lauantai, klo 9.00 aamupalaa, asuvalintoja ja valmistautumista
Aamulla kaivettiin esiin kaikki sateenkaarenkirjavat asusteet sekä erilaiset sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kuvastavat liput. Miksi? Syitä on varmasti yhtä monia kuin kulkueeseen osallistuvia. Minulle yksi keskeinen on olla olemassa ilman tarvetta piiloutua. Liian monelle Pride on se ainoa hetki, kun voi olla oma itsensä avoimesti, ilman pelkoa. Tai, edes pienemmällä määrällä pelkoa. Se ainoa hetki, kun voi olla näkyvänä muiden vertaisten vierellä. Muistaa itse, ja ehkä samalla muistuttaa muita, ettemme ole yksin. Vaikka joskus siltä tuntuisikin.
En kanna lippua tai marssi kulkueessa nostaakseni itseäni muiden yläpuolelle. Teen sen, jotta mahdollisimman moni sateenkaareva lähimmäiseni voisi kokea, edes tuon yhden päivän ajan, olevansa olemassa, näkyvä ja arvokas omana itsenään. Marssin, jotta joskus mekin saisimme olla samalla viivalla, Pride-viikon jälkeenkin.
Klo 11.00 virallinen kokoontuminen Senaatintorilla alkaa
Olen niin iloinen, että kulkue lähtee liikkeelle juuri Senaatintorilta – kirkon juurelta!
Itse pääsimme kauppojen kautta paikalle vasta klo 11.30. Jo matkalla Senaatintorille sai kokea kollektiivista yhteenkuuluvuutta vaeltaessa tuhansien muiden kanssa samaan suuntaan.
Kulkueen muodostumista ja kulkua turvasivat niin poliisit kuin järjestyksenvalvonta. Syytä huoleen ikävä kyllä yhä on. Useampi sateenkaareva tilaisuus Suomessa oli jo kohdannut monenlaista häirintää tämän vuoden aikana.
Klo 12.00 Kulkue lähtee liikkeelle
Seurasimme aluksi kulkuetta sen kulkureitin varrelta. Kulkue jakautuu erilaisten ryhmien, organisaatioiden ja toimijoiden ”blokkeihin”. Niiden perään ja lomaan valuu ihmisiä myös varsinaisten ”blokkien” ulkopuolelta. Osa kulkueeseen osallistuvista kuuluu itse sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin, joillakin on sateenkaarevia läheisiä ja jotkut ovat mukana meitä tukemassa.
Kirkon väellä on ollut jo monien vuosien ajan oma ”blokki” kulkueessa. Käytännössä meitä kirkkoon kuuluvia, kirkossa työskenteleviä ja kristittyjä löytyy kuitenkin myös muista osista kulkuetta. Tänä vuonna sydäntäni lämmitti erityisesti sateenkaarevien lestadiolaisten tai heidän tukijoidensa joukko. ”Tältä suviseurat näyttävät taivaassa”, totesi eräs heidän kylteistään.
Kirkon ”blokin” tullessa kohdalle hyppäsimme mukaan kulkueeseen. Tänäkin vuonna lukuisat kirkon virka-asut ja muut kristilliset symbolit ilahduttivat ihmisiä niin kulkueessa kuin kadun varrella. Osa hymyilee, osa liikuttuu ja jotkut loikkaavat vapautuneina mukaan voidakseen marssia juuri kirkon väen kanssa.
Noin klo 13.30 kirkon blokki saapuu puistoon
Me jäimme seuraamaan kulkuetta ja sen tunnelmaa vielä matkan varrelle. Jännitin pitkään, kuinka sade vaikuttaa tunnelmaan. Koskaan aiemmin en ole kohdannut sadetta kulkueen aikana, ja olen kuitenkin osallistunut Prideille jo vuodesta 2008 alkaen. Oli ihana nähdä, kuinka sadekaan ei pysäyttänyt kulkueeseen tulijoita tai latistanut tunnelmaa.
Klo 13.45 saavumme itse puistoon asti
Puistojuhlassa oli tarjolla ohjelmaa, yhdessäoloa ja erilaisia toimijoita telttoineen. Niistä itselleni tärkein oli kirkon – virallisesti Helsingin, Vantaan ja Espoon seurakuntien – teltta.
Teltalla pääsi kohtaamaan seurakuntien työntekijöitä ja vapaaehtoisia. Lisäksi tarjolla oli tarroja, karkkeja ja sateenkaarevaa väriä esimerkiksi poskeen laitettavaksi.
Teltalla tuntui koko ajan ihana ihmisten vilinä ja hälinä. Siellä ihmisvilinän keskellä ihmisiä kohtasi ja tarroja jakoi myös Espoon piispa Kaisamari Hintikka. Moni teltalla käynyt ja työskennellyt iloitsi piispan läsnäolosta. Hintikka itse totesi, ettei ole koskaan ennen tainnut olla tilanteessa, missä kaikki katsovat iloisena silmiin ja kiittävät, kun hän jakaa jotain ihmisten keskellä.
Myös muut teltalla olleet kuvasivat vastaavaa poikkeuksellisen lempeää vastaanottoa ja ihania kohtaamisia, toki kipeidenkin keskusteluiden keskellä. Osa poimi vain tarran tai karkin. Osa jäi juttelemaan. Iloitsemaan siitä, että kirkko oli paikalla, tai puhumaan niistä kivuista, joita kirkko ja muut kristityt ovat heille aiheuttaneet.
”Tuntui merkitykselliseltä voida pyytää kirkon puolesta heiltä anteeksi. Kertoa hengellisen väkivallan olevan aina väärin, ja että he ovat täydellisiä juuri omana itsenään”, pohti Espoon ruotsinkielisen seurakunnan diakoni Ani Iivanainen.
Noin klo 15.00 koko kulkue on viimein päässyt puistoon asti
Kolmisen tuntia. Niin kauan kesti siitä, kun ensimmäiset lähtivät liikkeelle siihen, että kaikki olivat ehtineet kulkea 2,8 kilometrin matkan Senaatintorilta Kaivopuistoon. Se kuvastaa hyvin kuinka suurista määristä puhutaan, kun 100 000 ihmistä tulee yhteen.
Samaan aikaan, kun viimeiset vasta pääsevät puistoon, me lähdemme kumppanini kanssa myöhäiselle lounaalle. Piipahdus kirkon pisteellä oli muuttunut vapaaehtoisena toimimiseksi, enkä olisi malttanut irrottautua siitä lainkaan, jos kumppani ei olisi ollut mukana kannustamassa.
Puistojuhlan alueelta poistuminen rikkoo aina sen lempeän ja turvallisen kuplan, joka puistojuhlassa syntyy. Tuon kuplan ulkopuolella muistaa, miksi tämä päivä on niin tärkeä. Muistaa, kuinka paljon suuret ihmisten joukot luovat turvaa. Kuinka muualla omana itsenä olemassa oleminen ja näkyminen saattaa yhä pelottaa.
Noin klo 16.45 palaamme puistoon
Pääsin jälleen kohtaamaan ihmisiä kirkon teltalla, kohtaamaan uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja. Luokseni löysi entisiä nuoriani, työtovereita ja tuttuja kirkon ulkopuoleltakin. Samoin kävi monille muillekin teltalla olleille.
”Ihmisten kohtaaminen on ollut itselleni merkityksellisintä”, totesi Vantaankosken seurakunnan nuorisotyönohjaaja Antti Kotinurmi. Piispa Kaisamarin tavoin hänkin oli kohdannut lähinnä positiivisia reaktioita. Ateistitkin olivat kertoneet iloitsevansa kirkon läsnäolosta. ”Vain yksi ihminen ei halunnut ottaa asioita vastaan, koska olemme kirkosta”, Kotinurmi kertoi.
Nautimme loppuun asti suurista ja pienistä keskusteluista, ystävällisistä kohtaamisista ja ohikulkijoiden ilahduttamisesta tarroilla tai karkein.
Klo 19 Puistojuhla tulee virallisesti päätökseen.
Tavaroiden pakkaaminen ja teltan kasaaminen alkaa. ”Kannan näitä monin tavoin koskettavia Pride-muistoja sydämessäni. Me sateenkaari-ihmiset olemme olleet aina ja tulemme aina olemaan läsnä. Tänään näytimme, että vaikka sataa kaatamalla yhteisön ilo ja rakkaus lämmittää”, kuvasi tuntojaan Ani Iivanainen päivän päätteeksi.
Niinpä. Työ sateenkaarevien teemojen parissa jatkuu toivottavasti kirkossakin myös Puistojuhlan jälkeen. Siellä ja kulkueen aikana saadut kohtaamiset kuitenkin varmasti lämmittävät ja tuovat voimaa monille vielä pitkään. Niin työntekijöille, vapaaehtoisille kuin muille puistojuhlaan osallistuneille.