Korona-ajan toimistoarjen omituisimpia tunteita oli kateus

Ella Luoma
Palveluneuvoja, Helsingin seurakuntayhtymä

Kun korona alkoi, enkä jäänyt etätöihin, koin jääväni vaille sukupolvikokemusta. Kun koronaa oli kestänyt vuoden, en kadehtinut enää ketään.

Kaikista omituisista tunteista, mitä korona-aikaan siirtyminen herätti, kateus ja voimakas tunne siitä, että olin jotenkin epäonnistunut, olivat omituisimpia. Kun se kaikki alkoi, en jäänyt etätöihin vaan toimistolle. Kukaan ei edes ehdottanut sitä mahdollisuutta, että olisin jäänyt kotiin. Olisin toki voinut ehdottaa sitä itse, moni meistä jäi, mutta en jotenkin osannut. Jäin lähes tyhjään avokonttoriin pyörittelemään papereita ja tuntemaan itseni epäonnistujaksi.

Kateuden aiheita

Olen koulutukseltani maisteri, mutta teen työtä, johon sitä ei vaadita. Työni on kuitenkin monimuotoista, mielenkiintoista ja ennen kaikkea tärkeää. Jossain vaiheessa olin kriittisen alan työntekijä, mutta silloin se ei merkinnyt minulle mitään. Mielessäni työelämän onnistuja oli sellainen, joka saattoi jäädä tekemään etätöitä: asiantuntija, hektisen media-alan moniosaaja tai meidänkin käytäviltämme tuttu näky: kahvia ryystävä mies hyvin istuvassa puvussa.

Koin myös voimakkaasti, että jään ilman sukupolvikokemusta: kotitoimiston järjestämistä, pyykkivuoroja keskellä päivää, mahdollisuutta mennä lenkille etäkokouksen ajaksi. Ihan käsittämättömiä kateuden aiheita keskellä globaalia pandemiaa, mutta niin minä vain kadehdin.

Oikeasti olin etuoikeutettu

Kun koronaa oli kestänyt vuoden, en kadehtinut enää ketään. Rakastin vapaata ja rauhallista elämääni lähes tyhjässä avokonttorissa. Kun meni kahvitauolle, siellä harvemmin oli kukaan ja sohvalla saattoi ottaa vaikka lyhyet torkut. Tulostin ei hajoillut, koska kukaan ei sitä käyttänyt, puhelimessa oli helppoa keskustella, koska kukaan ei puhunut vieressä toista puhelua, eikä kukaan tullut koputtamaan hartiaa, että viitsitkö vähän vilkaista tätä. Jos työpäivän aikana tuli hoidettavia asioita, ne olivat helppoja ja nopeita, kun koko ajan ei tarvinnut juosta jossain jonottamassa vaan lähes kaiken saattoi tehdä etänä. Huomasin aktivoituvani vapaaehtoistöissä, koska suunnittelupalaverit pystyi näppärästi hoitamaan kotimatkalla tai iltalenkillä ja jos en jaksanut herätä aamupalaveriin, otin työmatkalla etäyhteyden tiimiin. Miksi olisin ollut etänä, kun muut olivat, ja jättivät minulle kaiken tämän tyhjän ja hiljaisen tilan, jota minun ei tarvinnut itse edes siivota?

Olin silloin ihan naurettavan etuoikeutettu. Minun työni eivät loppuneet, rutiinini pysyivät samoina, työskentelin turvatusti ja suurin murheeni oli se, että jäin muka vaille jotain ”sukupolvikokemusta” samaan aikaan, kun ihmiset kuolivat, sairastuivat vakavasti tai menettivät elantonsa. Sain löysättyä tahtia ja tehtyä kaikenlaisia uusia avauksia samaan aikaan. Toisinaan kaipaan sitä ja tunnen siitä syyllisyyttä. Mutta en minä mitään uutta pandemiaa kaipaa, vaan sitä rauhaa ja aikaa, nyt kun taas revin itseäni joka suuntaan. Sitä, kun yhteiskunta hetkeksi hiljeni.