Miikka E. Anttila, TT, seurakuntapastori, Hattulan seurakunta
”Kirkkolaki sekä kirkkoherran virkaanasettaminen keskittyvät ensisijaisesti hengelliseen johtamiseen. Kirkon johtamiskoulutus ja kirkkoherran työn sisältö painottuvat hallinnolliseen johtamiseen ja esimiestyöhön. Keskenään hyvin erityyppisten tehtävien yhteensovittaminen on vaikeaa ja niistä suoriutuminen on aikaa vievää. Erityisesti hengellisen johtamisen sisältöä tulisi selventää.” Näin todetaan Iida Rotkon gradussa ”Kirkkoherra johtajana: hengellisen ja hallinnollisen johtamisen haasteellinen yhteensovittaminen” (Helsingin yliopisto 2020).
Hengellinen johtaminen on kokemukseni mukaan käsite, joka on kirkkomme johtamiskoulutuksessa jotenkin vaikeasti lähestyttävä. Meillä on hyviä kirjoja ja kursseja, jotka käsittelevät strategista johtamista, henkilöstöhallintoa ja esihenkilötyöskentelyä yleisesti. Johtamisen psykologiasta ja tiimityöskentelystä ilmestyy merkittävää tutkimusta jatkuvasti. Mutta sanapari ”hengellinen johtaminen” saa jopa teologit hieman hämilleen. Onko se sitä, että lauletaan virsi työkokouksen aluksi, vai onko kyseessä sellainen hengellinen vallankäyttö, josta johtamiskoulutuksella ollaan nimenomaan pyritty eroon? Johtajuus seurakunnassa ei nykyisen ymmärryksen mukaan perustu opilliseen auktoriteettiin tai Jumalan sanaan, vaan ammatillisuuteen, sopimuksiin ja vuorovaikutustaitoihin. Emme kaipaa sitä, että työyhteisön ongelmat hengellistetään ja ratkotaan raamatunlauseilla.
Hengellinen johtaminen liittyy siihen, mitä varten kirkko on olemassa. Kirkko ei ole olemassa sitä varten, että sillä on kirkkorakennuksia ja hautausmaita, seurakuntataloja ja leirikeskuksia, eikä edes sitä varten, että sillä on paikallisseurakuntia työmuotoineen. Näiden kaikkien olemassaolo perustuu siihen, että kirkolla on sellainen syy olla olemassa, jota ei voi olla millään muulla organisaatiolla. Tehtävän voi johtaa vaikka lähetyskäskystä: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”, tai sitten vaikka Augsburgin tunnustuksesta: ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Hengellinen johtajuus on tämän perustehtävän palauttamista mieleen, sen tutkimista, opettamista ja uudelleen muotoilua. Tämän tehtävän suorittamiseksi mikään inhimillinen viisaus ei ole turhaa, vaikka mikään viisaus ei ole riittävää. Tutkitun tiedon lisäksi hengellinen johtaja tarvitsee rukousta, nöyryyttä, rakkautta, pelisilmää, huumorintajua ja uskoa. Ennen kaikkea hänen ei pidä luopua toivosta milloinkaan, ei edes itsensä suhteen, koska hän on Jumalan palvelija.
Pastoraalisääntö käsittelee ensin sitä, mikä on ihmisen motivaatio hakeutua johtotehtäviin kirkossa.
Kannattaa ammentaa kirkon historiasta
Käsittelen tässä artikkelissa Gregorius Suuren klassikkoa Paimensääntö (Regula pastoralis). Gregorius kirjoitti teoksen välittömästi tultuaan paaviksi vuonna 590. Teoksesta tuli keskiajan merkittävin johtamistaidon oppikirja. Kirjan kohdeyleisönä olivat ennen kaikkea piispat, joista oli jo tullut myös maallisesti merkittäviä virkamiehiä. Piispa oli usein alueensa ainoa toimivaltainen johtaja, kun Rooman valtakunnan organisaatio oli hajonnut. Piispat huolehtivat seurakuntien lisäksi vesijohtojen ja teiden kunnossapidosta, köyhien ruokkimisesta ja toimivat jopa sotilaallisina johtajina. Gregorius halusi palauttaa hengellisen elämän piispanviran pääasiaksi. Maallisia tehtäviä on tietysti hoidettava, ihmisten ulkoista hyvinvointia ei saa laiminlyödä. Mutta piispa ei saa kiintyä tähän tehtävään, sillä hänen tärkein tehtävänsä on huolehtia sielujen kaitsennasta. Gregorius epäilemättä pelkäsi, että monet hakeutuvat piispan virkaan muista kuin hengellisistä syistä. Siksi hän pohtii hengellisen johtajuuden kysymyksiä.
Pastoraalisääntö käsittelee ensin sitä, mikä on ihmisen motivaatio hakeutua johtotehtäviin kirkossa. Pappisvirkaan ei pidä tulla vallan tai kunnian himossa. ”Sielujen kaitsenta on taitojen taito”, eikä sitä pidä antaa kokemattoman tehtäväksi. Johtajan tärkein ominaisuus on nöyryys. Ja nöyryyttä ei voi oppia vasta johtajaksi tultuaan. Piispaa kehutaan ja mielistellään. Siinä on vaikea säilyttää nöyrä käsitys itsestään, jollei sitä ole oppinut ennen johtajaksi tuloaan. Moni naamioi vallanhimonsa haluun tehdä hyvää: sitten kun saan tarpeeksi valtaa, voin muka olla hyödyksi toisille. Piispa Eero Huovinen harrastaa suorastaan gregoriaanista pohdintaa kirjoittaessaan omasta viranhoidostaan näin:” Piispan virassa on lukematon määrä avoimia ja salattuja kiusauksia viehättyä valta-aseman mukana tulevista houkutuksista. Huomionosoituksia ja kiitoksia tulee. Ansaitun ja ansaitsemattoman arvostuksen muuri ympäröi. Tituleerataan ja valokuvataan. Haastatellaan ja siteerataan.” Kaiken tämän keskellä on vaikea olla ajattelematta, että olen sentään aika hyvä. Toisaalta yön hiljaisuudessa iskee masennus: ”Mitä ihmeen väliä kaikella osaamisellani oli, kun niin usein tunsin ja olin varma, etten ollut saanut aikaan yhtään mitään… mitään jälkeä ei töistäni jäänyt. Usko ja rakkaus eivät saarnojeni jälkeen lisääntyneet.” (Sielujen puolustaja. WSOY 2022, 436—437)
Gregorius ei suosittele kenellekään pyrkimistä johtotehtäviin, mutta kun Jumala kutsuu siihen, ei pidä kieltäytyä: ”Mitä muuta piispanvirka on kuin yhtä mielen myrskyä? Siinä sydämen pursi ajelehtii ajatusten pyörteissä, heittelehtien sinne tänne, törmäten sanojen ja tekojen vastakkaisiin kallioihin. Miten tällaisessa myrskyssä voi selvitä ja löytää oikean väylän? Se, joka on täynnä hyveitä, on pakotettava piispanvirkaan. Se, jolla ei ole hyveitä, ei saa tulla siihen edes väkisin!” Kelvoton piispa on kirkolle suuri onnettomuus. Hänen virkansa vuoksi kukaan ei uskalla moittia häntä ja hänen esimerkkinsä saa muutkin tekemään syntiä.
Itserakkauteen langennut johtaja voi olla liian salliva tai kohtuuttoman ankara. Liian lempeä pappi ei halua pahoittaa ihmisten mieltä ja sanoa syntiä synniksi — erityisesti silloin, kun on kyse ihmisistä, joiden suosion menetys olisi taloudellinen riski. Toisaalta omahyväinen pappi tuomitsee kohtuuttoman ankarasti sellaiset ihmiset, joiden kostoa hänen ei tarvitse pelätä. Gregoriuksella ei ollut käytössään käsitettä ”narsismi”, mutta sellaisia piirteitä hän osuvasti kuvaa.
Johtamisominaisuuksista
Millaisia johtajaominaisuuksia piispalta vaaditaan? ”Hänen on ehdottomasti oltava ajatuksissaan puhdas, toimissaan moitteeton, hänen on noudatettava vaitiolovelvollisuutta ja annettava hyödyllistä opetusta. Hän on jokaiselle myötätuntoinen lähimmäinen ja kontemplaatiossa kaikkia edellä.” Piispa ei saa etsiä ihmisten suosiota. Johtajan on ymmärrettävä myös levon ja Raamatun tutkimisen arvo. Kalenterin täyttämisellä voi saavuttaa tunteen siitä, että on tärkeä, mutta se johtaa siihen, että ihminen hukkaa jopa itsensä.
Johtaja ei saa olla kova: Gregoriuksen mielestä hänen on oltava äidillisen lempeä, niin että alaiset voivat kertoa hänelle turvallisesti kaiken. Toisaalta piispan pitää olla myös isällisen ankara pahantekijöitä kohtaan. Jopa kurittaessaan pahantekijöitä hänen pitää kuitenkin koko ajan ajatella, että ihmiset, joita hän nuhtelee, ovat häntä ylemmässä arvossa.
Papin ei pidä pyrkiä miellyttämään ihmisiä, mutta hänen ei pidä myöskään kuvitella olevansa seurakuntalaisiaan viisaampi. Antaessaan kriittistä palautetta (Gregoriuksen termein: nuhdellessaan) johtajan pitää huomata, että hänen alaisensa sentään voivat ottaa varteen kritiikistä, mutta kuka antaa rehellistä palautetta johtajalle? ”Kun johtaja on sekä määrätietoinen että lempeä, hän pystyy vaativuudestaan huolimatta koskettamaan alaistensa sydämiä ja herättämään heissä kunnioitusta olemalla heille mieliksi.” Hengellisen johtajan pitää epäilemättä osata myös delegoida. Raamatullisena esimerkkinä tästä toimii Mooses, joka Jetron kehotuksesta (2. Moos. 18) nimitti tuomareita ratkomaan israelilaisten jokapäiväisiä asioita. Professori Alf Rehn tekee kirjassaan ”Johtajuuden ristiriidat” (2018) eron johtajan ja pomon välillä. Pomo hoitelee juoksevia asioita, mutta johtaja kysyy, miksi toimitaan niin kuin toimitaan.
Tutkitun tiedon lisäksi hengellinen johtaja tarvitsee rukousta, nöyryyttä, rakkautta, pelisilmää, huumorintajua ja uskoa.
Tärkein työväline on saarna
Hengellisen johtamisen työväline on Gregoriuksen mukaan ennen kaikkea saarna. Gregoriuksen näkökulma saarnaan ei ole retorinen tai eksegeettinen, vaan pastoraalisen sielunhoidollinen. Pastoraalisäännön laajin osa käsittelee sitä, miten saarnaajan on otettava puhuessaan huomioon erilaiset kuulijat. Samanlainen puhe ei sovi joka ihmiselle. ”Yhdelle voi olla vahingoksi se, mikä on toiselle hyödyksi; sama kasvi voi olla toisen eläimen ravintoa, mutta toiselle myrkkyä, ja pieni vihellys rauhoittaa hevosen mutta villitsee koiranpentua.” Gregoriuksen ohjeet soveltuvat näin myös henkilökohtaiseen keskusteluun. Teoksen laajin osa käsittelee sitä, miten papin pitää puhutella erilaisia ihmisiä: miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, köyhiä ja rikkaita, arkoja ja rohkeita ja niin edelleen. Puolitoista vuosituhatta sitten kirjoitettu teksti on tietenkin osittain vanhentunut, mutta sieltä löytyy yllättävän pätevää psykologista viisautta.
Johtamisen tutkija Pauli Juuti sanoo: “Jokainen ihminen tahtoo tehdä hyvää ja olla hyödyllinen. Jokainen ihminen haluaa tuntea olevansa hyväksytty ja pätevä. Jokainen ihminen unelmoi suurista saavutuksista. Johtajan ei tarvitse tehdä muuta kuin auttaa ihmisiä huomaamaan ja löytämään oma suuruutensa.” Gregorius näyttää oivaltavan tämän. Hänen esimerkkinsä on Hobab, jonka Mooses kutsui israelilaisten oppaaksi erämaassa. Jos tarkkoja ollaan, ei hän mitään opasta välttämättä tarvinnut, sillä pilvi- ja tulipatsas opasti israelilaisia yötä päivää. Mutta Mooses toimi viisaan johtajan tavoin ja antoi ihmisille tärkeitä ja mielekkäitä tehtäviä.
Johtajan pitää tuntea rajansa
Kirjassaan Dialogit Gregorius kertoo lännen luostarilaitoksen perustajasta, pyhästä Benedictuksesta, joka johti eräässä vaiheessa hyvin riitaista yhteisöä. Lopulta hän päätti jättää tehtävänsä tuossa yhteisössä. Gregoriuksen dialogikumppani Petrus kysyi, minkä tähden Benedictus hylkäsi nuo eksyneet lampaat? Onko sellainen ratkaisu paimenen tehtävän ottaneelle sopiva? Siihen Gregorius vastasi: ”Voi olla, että hän ei olisi koskaan löytänyt heitä, mutta olisi varmasti kadottanut itsensä.” Hengellisen johtajan on hyvä muistaa, että vaikka hän olisi miten hyvä paimen, hän ei kuitenkaan ole Suuri Ylipaimen.
Jos pappi onnistuu kaikessa edellä sanotussa, jäljellä on vielä viimeinen koe. Hänen tulee nöyrästi tutkia itseään ja varoa ennen kaikkea omahyväisyyttä. Suuri hyveellisyys on koitunut monelle lankeemukseksi, opettaa Gregorius. Hän kertoo, että Saatana oli Jumalan luoduista täydellisin, ja lankesi vain ylpeytensä tähden. Onneksi Jumala varjelee tältä, sillä meistä parhaimmissakin on vikoja, jotka pitävät meidät nöyrinä, kun ne tunnustamme. Luulen, että samaa tarkoitti Alf Rehn liittäessään kirjaansa alaotsikon: ”miksi johtaja aina epäonnistuu ja miksei se ole ongelma.”