C.S. Lewisin Narnia-kirjojen kiehtovimpia kuvia on vaatekaappi, jonka kautta pääsee sukeltamaan toiseen, salaperäiseen maailmaan. Samoin voi käydä, kun avaa sakastin vaate- ja ehtoollisvälinekaapin. Tervemenoa antiikin Roomaan ja Kreikkaan, myös Tuhannen ja yhden yön satujen Persiaan!
Ehtoollisen esineet on kaiketi koettu aina niin pyhiksi tai vain papistolle kuuluviksi, että niiden nimitykset on jätetty omaan etäiseen rauhaansa. Kalkki kuulostaa tutulta, mutta onkin kotoisin muualta. Vielä ruotsissa viinimaljan ja seinien maalauksessa käytetyn kiviaineksen nimitys on sama, kalk, mutta latinassa juuret jo haarautuvat hieman, kreikassa vielä enemmän: viinimalja on latinaksi calix (kreikaksi kalux), kalkkikivi calx (kreikassa khalix). Kreikan kalux, ”kuori”, juontuu verbistä kaluptein, ”kätkeä”. Pateeni, leipälautanen, on vielä tarkempi laina: lat. patena, kreikk. patane.
Kalkin ja pateenin alustana ja suojana käytettävät tekstiilien nimet ovat silkkaa latinaa: korporaali (ehtoollisliina, lat. corpus, ”ruumis”; corporalis, ”ruumiiseen kuuluva”), bursa (korporaalin säilytyskotelo, lat. bursa, ”kukkaro”) ja palla (kalkin päälle asetettava kovetettu suojakangas; lat. palla, ”vaippa, liina”). Korporaali ja korpraali ovat sanoina lähellä toisiaan, mutta niidenkin juuret haarautuvat eri suuntiin: korpraalin taustalla häälyy italian caporal de squadra, ”ryhmän pää”.
Merkillistä kyllä, kaiken latinan ja kreikan keskellä itse ehtoollinen on saanut pitää kotoisen nimityksensä, joka vielä pari sukupolvea sitten toi ainakin länsisuomalaisille mieleen illallispöydän. Kaiken varalta kirkossa puhuttiinkin Herran pyhästä ehtoollisesta. Sittemmin länsisuomalaisten ehtoollinen ja itäsuomalaisten iltanen sulautuivat illalliseksi, ja ehtoollinen alkoi riittää alttarin sakramentin nimeksi. Monessa kielessä sanan keskiössä on ehtoollisen merkitys, esim. yhteys (communion, comunione) tai kiitollisuus (kreik. eukharistia).
Olisi voinut kuvitella, että ehtoollisviini olisi erityisen luonteensa vuoksi saanut yhtä erityisen nimen, mutta ei. Kalkkiin kaadetaan sama latinan vinum kuin karahviinkin. Hieman sana on tosin muokkaantunut: vielä Agricolalla juoman nimi oli viina. Omintakeisempi, nykyihmisen korvaan ehkä vähän särähtäväkin nimitys on öylätti, muinaisruotsin öfläte. Sen alkumuoto on latinan oblatum, ”esille pantu”.
Liturgisen vaatteiston selvitystyö on aluksi helppoa, jos aakkosjärjestyksessä liikkeelle lähdetään: Alba on suoraa lainaa latinasta ja tarkoittaa valkoista. Substantiivina latinan alba merkitsee aamunkoittoa.
Tuomiokirkon sakastin kaapista saattaa löytyä piispalta unohtunut hiippa. Hiipan alkuperä ei ole vähimmässäkään määrin kirkollinen: kyseessä on pitkänomainen, teräväpäinen lakki, jota esim. lapset aikanaan käyttivät yrittäessään ottaa toisiaan kiinni. Ei ole sattumaa, että leikin nimi oli hippa. Sittemmin hiippa on jäänyt piispojen, tonttujen, haltijoiden, velhojen ja kääpiöiden vakioasusteeksi.
Kaftaani, papin ei-liturginen juhla-asu vie jäljittäjänsä aluksi Venäjän luostareihin, joiden pihoja parrakkaat munkit astelevat pitkissä kauhtanoissaan, sitten Turkin vuoriseutujen kautta arabimaihin ja Persiaan, missä qaftan tai khaftan on pysynyt muodissa vuosisadasta toiseen. Samoista maisemista lienee peräisin myös englannin nimitys kaftaanille: cossack. Sanan alkuperä on joko persian kazhakand, ”vuorattu silkki” tai turkin quzzak, ”paimentolainen, seikkailija”. Hämäävän lähelle näitä tulee myös sanan kasakka turkkilainen alkuperä kazak, maantierosvo.
Suomeen kaftaani lainautui alun perin niin kauan sitten, että sana ehtii muokkaantua suuhumme sopivammaksi: kauhtana. Sana kuitenkin arkistui ja lähti elämään omaa elämäänsä. Monelle kauhtana tuo mieleen ennemmin nuhjaantuneen työtakin kuin papin juhla-asun.
Kasukka on lainaa muinaisvenäjästä. Vaikka samankaltainen cossack johdatti äsken Turkkiin ja Persiaan, oppineet venäläiset viittaavat sanan kazhul äärellä Roomaan, latinan sanaan casula, ”pieni talo, mökki”. Olisiko roomalaisten puolihumoristinen mielikuva papin kasukasta ollut sama kuin nykyihmisellä, joka kokeilee itseään pari numeroa muhkeammille mitoitettua vaatetta: teltta!
Liperit ovat rehellisen kotoista alkuperää. Liperit ovat johdos sanasta lippu. Aiemmin puhuttiin myös liputtimista.
Stola (suora laina latinasta ja kreikasta) juontuu hieman tylsästi kreikan verbistä stellein, ”pukea”. Monen pappisvihkimyksen puheessa stolaa verrataan ikeeseen, jonka Jeesus asettaa vihittävän harteille, mutta valitettavasti etymologista yhteyttä ikeellä ja stolalla ei ole.
Vuosia 2020–2022 leimaava liturginenkin varuste on ollut maski. Sana on matkannut meille ruotsin (mask) ja ranskan (masque) kautta arabiasta. Arabian maskhara merkitsee sekä leikinlaskua, naamiaisia että ilveilijää. Maskin vaihtoehtona käyttämämme visiiri oli tosin Ahmed Ahneen virkanimike (kalifi Harun el Pullahin suurvisiiri), mutta tutummassa merkityksessä se on muotoutunut muinaisranskan sanasta vis, kasvot. Visiiri tarkoitti alun perin suojakypärän silmikkoa.
Ismo Savimäki
Kanttori, Hämeenlinna-Vanajan seurakunta