Henri Järvinen, pastori, Helsingin seurakuntayhtymä
Kuvat: Leena Arvela-Hellen
Vuonna 2021 tulee kuluneeksi tasan 300 vuotta siitä, kun Suuren Pohjan sodan ja isovihaksi kutsutun miehitysajan päätteeksi solmittiin Uudenkaupungin torilla kaupungin nimeä kantava rauha. Venäläiset rauhanneuvottelijat saapuivat sisään torille rakennetun talon itäpäädystä ja ruotsalaiset länsipäädystä. Tämä Ruotsin ja Venäjän välillä 30.8.1721 solmittu rauha on yksi merkittävimpiä rauhansopimuksia Euroopan historiassa.
Uudenkaupungin kaupunki halusi juhlistaa tämän merkittävän rauhan 300-vuotisjuhlavuotta monin eri tapahtumin ja tilaisuuksin. Juhlavuoden huipentumana elokuussa järjestettiin Rauhan symposium ja esitettiin Uudenkaupungin ja Porin seurakuntien tuottama tilausteos, kirkko-ooppera Ende und Beginn.
Isovihan aika on viime vuosina noussut useissa lehtijutuissa ja kirjoissa uudelleen esiin. Puhutaan suomalaisten kansanmurhasta ja silmittömästä väkivallan ajasta. Tälle ajalle rinnasteisia ovat monille tutummat toisen maailmansodan kauhut, joiden kokijoita edelleen elää keskuudessamme. Nykypäivää värittää pandemia ja terrorismi.
Muistot elävät yhä, ja niitä täytyy käsitellä niin historiankirjoituksen kuin taiteenkin keinoin. Uudenkaupungin rauhan symposiumissa Euroopan historian professori Laura Kolbe muistutti, että taiteen nousukaudet ponnahtavat usein kriiseistä ja antavat tilaa luovuudelle, kun uutta identiteettiä luodaan kulttuurin voimalla.
”Ei ole yhdentekevää, miten menneisyyteen katsomme ja minkälaisia kysymyksiä siltä kysymme. Ajat muuttuvat ja vaativat aina uusia kysymyksiä. Talvisodastakin on kirjoitettu satoja kirjoja ja tulevaisuudessa kirjoitetaan satoja lisää, eikä yksikään niistä ole samanlainen.”
Musiikin voima on sanoittaa sanomatonta
Rauhan juhlavuoden päätapahtuma on Olli Kortekankaan kirkko-ooppera Dietrich Bonhoefferin viimeisistä vuosista vankeudessa. Kortekangas sävelsi 2000-luvun vaihteessa oopperan Marian rakkaus, jonka päähenkilöiden esikuvina olivat Dietrich Boenhoeffer ja hänen morsiamensa Maria von Wedemeyer. Kirkko-ooppera Ende und Beginn on alun perin oopperalaulaja Nicholas Söderlundin idea – otsikossa viitataan Bonhoefferin viimeisiin jälkimaailmalle säilyneisiin sanoihin.
Olli Kortekangas pitää itseään intohimoisena historian ja politiikan harrastajana. Hän ajattelee teoksiensa olevan musiikin ja tekstien yhdistelmiä. Musiikki löytää tien tekstin rivien väliin ja toivottavasti vie sanomaa samaan suuntaan kuin teksti itsessään.
”Musiikilla ei voi samalla tavalla suoraviivaisesti kertoa asioista kuin tekstillä. Itselläni on silti se kokemus, että musiikin avulla on mahdollista läpäistä inhimillisiä puolustusmekanismeja. Laulusta sanotaan, että se on sydämen puhetta sydämelle. Musiikin voima on siinä, että se menee ihon alle ja löytää tuntemuksia, joita ei voi sanoilla ilmaista. Jonkun viisaan tekstin kanssa yhdessä arsenaali on vieläkin suurempi.”
Miksi sitten ooppera? Kortekangas kertoo esitellessään teosta, että hänelle ooppera on musiikinlajeista rikkain ja siinä kohtaavat kaikki taiteenmuodot. Pääosassa on laulu, ja lauluääni on erottamaton osa ihmisyyttä. Se on myös tärkein oopperan soittimista.
”Politiikan ottaminen taiteen aiheeksi on haastavaa, vaikka politiikasta puhutaan usein teatterina. Historian suurien käänteiden kuvaamiseen ooppera tarjoaa loistavat puitteet. Ooppera kuvaa arkea parhaiten yksilön kautta, tämä on minulle tärkein sen vahvuuksista. Se puhuu pienen ihmisen suurista tunteista ja antaa samastumiskohteita. Samalla se kuvaa kehystä ja tapahtumaympäristöä uskottavasti. Kaikki tämä esitetään musiikin avulla ja laululla.”
”Tämä on tiivis ja askeettinen syväluotaus oikean ja väärän, pasifismin ja syyllisyyden tunteisiin. Kirkko oopperan esityspaikkana vaikuttaa teoksen ilmaisuun puhdistavalla ja jalostavalla tavalla. Teos syntyi Nicholas Söderlundin ideasta ja sai Kari Vuolan ja minut innostumaan asiasta. Tuotantoa on tehty monella tasolla, ja pyrin aktiiviseen vuorovaikutukseen esittäjien kanssa jo säveltämisen alkuvaiheessa.”
Sielun Cantus firmus
Teosta esittelemässä oli myös piispa Kaarlo Kalliala, joka avasi yleisölle Dietrich Bonhoefferin elämää ja ajattelua. Kalliala näkee, että Bonhoefferin elämässä oli useita loppuja ja alkuja. Teologiassaan hän korosti ”uskonnotonta kristinuskoa”, jossa kristikunta löytää tarkoituksensa vain, jos se suostuu elämään muita varten.
”Meidän on elettävä maailmassa niin kuin Jumalaa ei olisikaan, ja tämä meidän on tehtävä Jumalan edessä. Jumala antaa meidän elää ilman Jumalaa. Jumalan edessä ja Jumalan kanssa me elämme ilman Jumalaa. Jumala on heikko ja voimaton maailmassa ja juuri siten hän auttaa meitä. Kristus ei auta meitä kaikkivaltansa voimalla vaan heikkoutensa ja kärsimisensä voimalla.”
Kansallissosialismin luomassa yhteiskunnallisessa jännitteessä Bonhoeffer vastusti saksalaisen yhteiskunnan ja oman kirkkonsa rappiota. Hän vastusti sitä, että myös uskonto käyttää hyväksi ihmisen heikkouksia.
”Bonhoeffer ajatteli, että Jumala on tuonpuoleinen ja samalla keskellä tavallista elämää. Rakkautta, iloa, nälkää tai kaipausta ei saa selittää muuksi kuin mitä ne ovat. Elämä on ja sillä hyvä. Me uskomme viimeiseen sanaan ja elämme viimeistä edellisessä.”
Vankilakirjeissään Bonhoeffer käytti paljon musiikillista termistöä. Maallisen ja jumalallisen rakkauden hän näki kontrapunktisessa suhteessa toisiinsa. Maailmassa kyse oli polyfoniasta. Kristuksen sovitustyö ja kärsimyksen mysteeri oli hänelle Cantus firmus. Samaan ajatukseen yhtyy myös Olli Kortekangas
”Kirkko-oopperan kokonaisuus perustuu seitsemään saksankieliseen runoon ja suomenkielisiin päiväkirjamerkintöihin. Lisäksi kuullaan muutamia säkeistöjä Paul Gerhardtin koraalista, joka oli erityisen tärkeä virsi Bonhoefferille. Oliko se ehkä Bonhoefferin oman sielunelämän Cantus firmus? Sehän on musiikissa perusmelodia, jonka ympärille kontrapunkti rakentuu.”
”Tämä on loppu, minulle uuden alku”
Uudenkaupungin kirkko oli niin täynnä ihmisiä kuin korona-aikana voi olla. Äkkiä järjestettiin lisänäytös vielä samalle päivälle. Teologiasta nousevat teemat ja kirkko-ooppera kiinnostavat ihmisiä.
Ende und Beginn on yksinäytöksinen ja pienimuotoinen, mutta äärettömän syvällinen. Keskiössä on oikean ja väärän, syyllisyydentunnon ja armon kysymykset vankeudessa elävän Bonhoefferin kahden viimeisen elinvuoden aikana. Kirjeissä sukulaisille läikähtää toivo ja läheisyydenkaipuu, joka pian vaihtuu sellissä ahdinkoon ja epätoivoon. Onko tämä loppu elämälle vai vankeudelle? Mikä uusi alku odottaa? Kuoleman vääjäämättömyys paljastuu vähitellen.
Urkujen ja soitinyhtyeen musiikki ja tanssi täydentävät Bonhoefferin pohdintoja. ”Tämä ei kestä enää kauan”, pohtii Bonhoeffer toiveikkaana, mutta musiikki kertoo muuta. Tanssija Minna Tervamäki näyttää, millainen myrsky ihmisen sisällä voi käydä. Rekvisiittana on vain pöytä ja tuoli, tanssijan punainen kangas esittää vankilaa, sotaa ja ihmiskunnan pahuutta.
Nicholas Söderlundin vahvasti esittämä Bonhoeffer haluaa vielä epätoivoisesti saada menneen elämänsä takaisin. Lopussa on kuitenkin Tod, kuolema. Mutta samalla uusi alku.
Ende und Beginn, sävellys ja libretto Olli Kortekangas, Minna Tervamäki ohjaus, koreografia ja tanssi. Nicholas Söderlund, basso. Kari Vuola, urut. Tuulia Ylönen, klarinetti ja bassoklarinetti, Marko Ylönen, sello, Jukka Nykänen, piano ja musiikin johto. Kantaesitys Uudenkaupungin Uudessa kirkossa 11.8.2021.