Kiitetty olkoon sosiaalinen media
Täytin syyskuussa 52-vuotta. Työkyvyttömyyseläkkeelle jouduin jäämään parisen vuotta sitten. Se ei ollut oma valintani. Tuntui todella vaikealta joutua syrjään työstä, joka oli vahvasti kutsumustyö.
Vaihtoehtoja ei kuitenkaan enää ollut.
Millaista elämäni sitten juuri nyt on? Millaista on työkyvyttömyyseläkeläisen arki?
Tällä hetkellä olen laitoskuntoutuksessa yliopistollisessa sairaalassa jo kolmatta viikkoa. Olen täällä oppiakseni uudelleen kävelemään. Viimeisen vuoden aikana minulle on tehty yhdeksän selkäleikkausta. Huhtikuussa 2020 halvaannuin vyötäröstä alaspäin. Seurauksena oli selkäydinvamma. Jouduin olemaan sairaalassa lähes neljä kuukautta. Juuri silloin korona alkoi rajoittamaan vierailukäyntejä ja kotiin sai pidettyä yhteyttä ainoastaan puhelimitse. Onneksi oli mahdollisuus pyytää sairaalapappia vierailulle. Sairaalapappi oli ennestään tuttu kollega, ja tuntui siltä kuin perheenjäsen olisi tullut paikalle. Hänen tullessaan huokaisin syvään ja aloin itkemään. Sain itkeä turvallisesti voimattomuuttani ja pelkoani tulevasta. Sain nauttia ehtoollisen ja yhtyä rukouksiin, jos jaksoin.
Sosiaalisen median kautta pystyin kertomaan ystävilleni kuulumisistani. Sain heiltä paljon tukea. Jokainen viesti tuntui tärkeältä. Tärkeältä tuntui myös se, että tiesin puolestani rukoiltavan. Tunsin sen lohdun lämpönä rinnassani. Huhtikuun leikkauksen yhteydessä puolisoni soitti heräämöön kysyäkseen vointiani. Hoitaja toi minulle puhelimen, ja sain kertoa helpottavan tiedon siitä, että varpaat liikkuvat! Pyysin silloin puolisoani laittamaan Facebookiin sivulleni hyvät uutiset.
Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle oppilaitospapin virasta. Tein työtäni lähinnä sosiaali- ja terveysalojen opiskelijoiden parissa. Osastolla ollessani kohtasin entisiä opiskelijoita, nykyisiä ammattilaisia. Kohtaamiset eivät olleet aina helppoja, koska hoitotyö on varsin intiimiä. Sain kyllä lähes aina mahdollisuuden valita eri hoitajan, mikäli tilanne tuntui liian hankalalta. Kertaakaan en siihen mahdollisuuteen tarttunut, sillä tuttuus loi myös turvallisuutta.
Tällä hetkellä olen siis kuntoutuksessa. Menossa on kolmas viikko ja vielä on jäljellä yksi. Kuntoutuminen on rankkaa työtä. Osaston työntekijät ovat huippuammattilaisia. Erityisesti fysioterapeutteihin olen tottunut luottamaan aivan täysin. Jos oma ”fyssarini” pyytäisi minua seisomaan päälläni, niin ainakin yrittäisin. Hänen avullaan olen päässyt siihen pisteeseen, että sain juuri käveltyä ensimmäisen kerran osaston ympäri Eva-telineen avulla. Toki fysioterapeutti kulki takanani, lähes kiinni minussa, turvatakseen kulkuni.
Iloitsen tavallisista arkisista päivistä. Tarvitsen paljon apua ja tukea läheisiltäni, mutta myös henkilökohtaiselta avustajaltani. Iloitsen siitä, että pääsen pian taas kotiin ja saan nukkua päiväunet yhdessä sielunpaimenkoirani Turren kanssa.
Virpi Sillanpää-Posio, Oulu