Jussi Junni, toiminnanjohtaja, AKI-liitot
Aika on ryhtyä toimeen ja aika on odottaa, aika neuvotella ja aika ryhtyä lakkoon, aika ottaa kantaa ja aika olla hiljaa, aikansa on saavutuksilla ja aikansa menetyksillä.
Yksi aikakausi tulee tämän Crux-lehden myötä päätökseen. Lehti on palvellut AKI-liittojen jäseniä 30 vuoden ajan. Ensi vuonna aloittaa AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liitto DTL:n sekä Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n yhteinen Jobi-verkkomedia. Sen toivomme palvelevan monia vuosia niin jäsentemme tiedontarpeita kuin edunvalvontaakin.
Koko sen lähes 10 vuoden ajan, jonka olen ollut AKI-liittojen palveluksessa, olen kirjoittanut tätä Ajankohtaista edunvalvonnasta -palstaa, jossa olen käsitellyt edunvalvonnan kysymyksiä, usein pitkällisesti ja monisyisesti, toivottavasti kuitenkin jäsenten iloksi ja hyödyksi. Aika näyttää, mitä uutta Jobi tältä osin tuo tullessaan.
Edunvalvonta vaatii aikaa, usein paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelemme. Moni asia on edennyt vasta pitkällisen työn tuloksena. Luon tässä viimeisessä Ajankohtaista edunvalvonnasta -kirjoituksessani silmäyksen menneisiin vuosiin ja maalaan muutaman pitkän vedon edunvalvonnan aikatauluun.
Työstä oikeudenmukainen palkka
”Työmies on palkkansa ansainnut”. Käymme töissä, jotta turvaamme toimeentulomme. Monelle työ on paljon muutakin, mutta ilman palkkaa – tai muuta rahanlähdettä – harva tulee toimeen.
Palkkoja täytyy korottaa säännöllisesti. Hintatason nousu heikentää palkkojen ostovoimaa. Samalla rahalla saa aiempaa vähemmän ja toimeentulo tiukkenee. Teknologinen kehitys mahdollistaa tehokkaamman työn, ja on oikein palkita työntekijää myös siitä, että hän kykenee parempaan tulokseen.
Palkat kasvavat eri aloilla eri vauhtia, ja joskus on tarpeen korottaa jonkin alan palkkoja, jotta alalle ylipäätään riittäisi työvoimaa. Tämä näkyy yhä enenevässä määrin myös AKI-liittojen aloilla, esimerkiksi kirkossa.
Palkankorotuksista neuvottelu on kuitenkin pitkäjänteistä puuhaa. Liittojen neuvottelijat istuvat tunteja ja tunteja, kuukausien ajan neuvotteluissa ja koettavat saada työntekijöille mahdollisimman hyvän tuloksen. Ratkaisun pitää maistua myös työnantajalle.
Sopien, ei repien
Palkkaneuvottelut pysyivät vuosikymmeniä vakaana. Tulopoliittiset kokonaisratkaisut eli tupot sovittiin kolmikannassa työntekijöiden ja työnantajien työmarkkinakeskusjärjestöjen sekä valtion kesken. Tupoissa sovitut korotukset vietiin toimialakohtaisiin työehtosopimuksiin. Vuosia, jolloin tupoja ei ollut, oli harvoin, ehkä kerran vuosikymmenessä.
Viimeisen 15 vuotta neuvotteluympäristö on muuttunut kovaa vauhtia. Yksityinen työnantajapuoli on halunnut tupoista eroon. Näihin kuitenkin palattiin vielä vuoden 2007 hurjan palkkarallikierroksen jälkeen, joskin eri nimillä. Tuli raamisopimus, työllisyys- ja kasvusopimus ja lopuksi kilpailukykysopimus eli kiky.
Kilpailukykysopimus jäi viimeiseksi tupoksi. Sen jälkeen palkoista on sovittu kullakin toimialalla itsenäisesti – ainakin teoriassa.
Käytännössä yksityinen työnantajapuoli koordinoi neuvotteluja vahvasti. Teknologia-ala sopii palkat ensin, ja sitten muilla aloilla palkkoja korotetaan enintään sen verran. Poikkeuksiakin on ollut, esimerkiksi kunta-alan viime vuoden palkkaohjelma sekä kirkon tämänvuotinen sopimusratkaisu ja palkkakilpailukyvyn parantamisneuvottelut.
Työnantajien koordinaatio on pitänyt yksityisellä puolella hyvin, julkisella sektorilla on tehty enemmän viennistä riippumattomia ratkaisuja. Palkansaajapuolen koordinaatio on ollut valitettavan heikkoa.
Maan hallitus haluaa edistää vientivetoista työmarkkinamallia. Mikäli hallitus toteuttaa suunnitelmansa, valtakunnansovittelija ei saisi enää antaa vientialojen palkkaratkaisuja ylittäviä sovintoesityksiä.
On iso periaatteellinen ongelma, jos poliitikot puuttuvat työmarkkinoiden toimintaan. Sen vuoksi Akava, JUKO ja YTN liittoineen puolustavat työmarkkinoiden autonomiaa.
Harva kyseenalaistaa viennin merkityksen Suomen kansantaloudelle. Mutta neuvottelujärjestelmä pitää saada sellaiseksi, että se ei sinetöi julkisen sektorin palkkakuoppaa. Neuvottelut uudesta työmarkkinamallista ovat alkaneet, mutta vasta aika näyttää, millaiset ovat tulevien vuosien palkkaneuvottelut.
Palkkaneuvottelut pysyivät vuosikymmeniä vakaana. Tulopoliittiset kokonaisratkaisut eli tupot sovittiin kolmikannassa työntekijöiden ja työnantajien työmarkkinakeskusjärjestöjen sekä valtion kesken.
Vähemmän työtä, enemmän vapaata
Työmarkkinoilla aika on rahaa ja raha on aikaa. Palkkaa saa sen mukaan, paljonko tekee työtä, ja työtä on jo sadan vuoden ajan mitattu ajassa – ainakin melkein kaikkialla. AKI-liittojen edunvalvonnassa kysymys kirkon hengelisen työn työajasta on ollut pitkään keskeinen.
Aikanaan hengellisessä työssä ei ollut työ- ja vapaa-ajan erottelua. Työ oli täysin työ- ja vapaa-aikasääntelyn ulkopuolella. Kun työ oli autonomista, ei työaikasuojelullekaan ollut menneinä vuosikymmeninä samanlaista tarvetta kuin nykyisin.
Työmarkkinajärjestelmä tuli kirkkoon vuonna 1975. Silloin hengellisen työn viranhaltijatkin saivat viikoittaisen vapaapäivän, osa jopa kaksi, mutta esimerkiksi papit joutuivat tyytymään yhteen. Pappisliitto asetti vuonna 1983 tavoitteeksi saada papeille kaksi viikoittaista vapaapäivää. Sopimus sopimukselta lisättiin ns. virike- ja vastikevapaita, kunnes 15 vuotta myöhemmin, vuonna 1998, siirryttiin kokonaan kahden viikkovapaan malliin.
2000-luvulla on keskusteltu arkipyhälyhennyksestä. Useimmilla työntekijöillä maanantai–perjantai-välille sattuvat pyhäpäivät lyhentävät työviikkoa, mutta näin ei ole hengellisessä työssä. Arkipyhälyhennystä on koetettu edistää lukuisilla neuvottelukierroksilla, mutta sen hinta on ollut kallis, peräti yli 3 % viranhaltijan vuosipalkasta. On haluttu sopia mieluummin palkankorotuksista.
Vuonna 2020 tosin saatiin vihdoin hengellisen työn viranhaltijoillekin lisävapaapäivä arkipyhänä tehdystä työstä. Vaikka se ei täysin vastaa arkipyhälyhennystä, on sen saaminen ollut merkittävä askel kohti kirkon viranhaltijoiden yhdenvertaisuutta myös vapaa-aika-asioissa.
Työajattomuudesta kohti työaikaa
Syksyllä 2014 tehtiin AKI-liittojen valtuustossa merkittävä linjaus. Valtuusto asetti tavoitteeksi työajan saamisen kirkon hengelliseen työhön. Tuolloin se tarkoitti työaikakokeilujen edistämistä. Kokeiluja oli ollut muutamissa seurakunnissa vuodesta 2010 alkaen ja seuraavina vuosina alkoi uusia useammassakin seurakuntataloudessa. Kokeilussa viranhaltijat saivat enimmäistyöajan, arkipyhälyhennyksen sekä lisä- ja ylityökorvaukset.
Aluksi kokeiluista sovittiin keskitetysti kirkon työmarkkinalaitoksen kanssa käydyissä neuvotteluissa. Sitten kokeilun aloittaminen tuli mahdolliseksi paikallisella sopimuksella. Tämän vuosikymmenen alusta työaikaan siirtymisestä on ollut mahdollista sopia pysyvästi.
Vuonna 2017 Sipilän hallitus aloitti työaikalain kokonaisuudistuksen. Mahdollisuuksia jäädä työaikasääntelyn ulkopuolelle vähennettiin reilusti. Työaikalaista poikkeamisen ehdoksi tuli vaatimus työaika-autonomiasta eli siitä, että työntekijä saa päättää työaikansa sijoittelun kokonaan itse työnantajan sitä osaksikaan määrittelemättä tai seuraamatta.
AKI-liitot oli aktiivisesti mukana lainsäätämisvaiheessa. Vaikuttamistyömme ansiosta työaikalain soveltamisalaa täsmennettiin nimenomaan uskonnollisen työn osalta vastaamaan EU:n työaikadirektiivin vaatimuksia.
Kun uusi työaikalaki tuli voimaan vuonna 2020, akavalaiset kirkon sektorin liitot katsoivat, että työaika-autonomian vaatimus johtaa työaikaan siirtymiseen kirkon hengellisessä työssä. Ehkä jossakin poikkeustapauksessa saattaisi jollain hengellisen työn viranhaltijalla olla sellainen työaika-autonomia, että työajattomuus olisi hänen kohdallaan edelleen sallittua.
Kirkon työmarkkinalaitos oli eri mieltä. Sen mukaan aiempi oikeustila jatkuisi, mutta kenties jossakin poikkeustapauksessa jonkin viranhaltijan työtä saatettaisiin ohjailla niin paljon, että tällä ei olisi työaika-autonomiaa.
Näkemysero työmarkkinaosapuolten välillä ei sanottavasti ole muuttunut. Mutta viime aikoina aluehallintovirastot ovat työsuojeluviranomaisina tehneet seurakuntiin työsuojelutarkastuksia ja velvoittaneet työaikalain soveltamiseen, koska hengellisessä työssä ei katsottu olevan edellytettyä työaika-autonomiaa. AVIn päätöksestä on valitettu ja työaikalain soveltamiskysymystä ratkotaan paraikaa tuomioistuimissa. Todennäköisesti vuoden tai kahden päästä meillä on työaikalain soveltamisesta hengelliseen työhön varma tieto.
Edunvalvonta vaatii aikaa, usein paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelemme. Moni asia on edennyt vasta pitkällisen työn tuloksena.
Kirkollekin yhteistoimintalaki
Myös kirkon yhteistoimintalakia on edistetty pitkään. Toisin kuin kaikkia muita suomalaisia työnantajia, kirkkoa ei koske mikään yhteistoimintalaki, vaan yhteistoiminnasta on sovittu työmarkkinaosapuolten välisellä sopimuksella.
Kirkon yhteistoimintasopimuksessa on paljon hyvää, mutta siinä on myös puutteita. Se ei takaa työntekijöiden edustajille niin hyviä oikeuksia kuin EU:n yhteistoimintamenettelydirektiivi edellyttää. Toiseksi siinä ei ole seuraamuksia siitä, jos työnantaja ei noudata sopimusta. Muualla yhteiskunnassa ilman yhteistoimintamenettelyä irtisanottu työntekijä on oikeutettu rahalliseen hyvitykseen, kirkossa tällaista ei ole.
Nykyisen yhteistoimintasopimuksen suurin ongelma liittyy sen sopimusluonteeseen. Yhteistoimintasopimus on mahdollista irtisanoa yksipuolisesti. Jos työnantajapuoli irtisanoisi sopimuksen, päättyisivät työntekijöiden edustajien oikeudet neuvotella kirkon työyhteisöissä tehtävistä muutoksista kokonaan.
AKI-liittojen valtuusto hyväksyi vuonna 2016 uuden kirkkopoliittisen ohjelman. Yksi tavoite ohjelmassa oli, että myös kirkkoon saataisiin samanlainen yhteistoimintalaki, jollainen on muualla yhteiskunnassa.
Muutamaan vuoteen aika ei ollut otollinen. Kunnollista mahdollisuutta edistää kirkon yhteistoimintalakia ei ollut. Sopiva aika-ikkuna kuitenkin löytyi vuonna 2019, kun neuvoteltiin Rinteen hallituksen ohjelmasta. AKI-liitot lobbasi silloin kirkon oman yhteistoimintalain puolesta. Hallitusohjelmaan asia ei nimenomaisesti päätynyt, mutta siinä mainittiin yhteistoimintasääntelyn rakenteellinen uudistaminen.
Yritysten yhteistoimintalain uudistustyö oli alkanut jo Sipilän hallituksen aikana ja Marinin hallitus vei sen loppuun. AKI-liitot koetti saada uuden yhteistoimintalain soveltamisalan koskemaan myös kirkkoa. Asiasta käytiin lukuisia neuvotteluja eri ministeriöiden edustajien kanssa, jotka pallottelivat asiaa toisilleen. Valtionhallinto ei rohjennut sisällyttää kirkkoa yleiseen yhteistoimintalakiin ilman kirkkohallituksen aloitetta.
Seuraavaksi päätimme edetä toista reittiä. Hankimme EU-työoikeuden professorilta Niklas Bruunilta lausunnon, joka puolsi lainvalmistelun aloittamista. Kirjoitimme asiasta Kotimaahan ja keskustelimme kirkon työmarkkinalaitoksen kanssa. Nämä toimet johtivat lopulta siihen, että kirkkohallitus asetti elokuussa 2021 työryhmän selvittämään tarvetta kirkon omalle yhteistoimintalaille.
Lain tarpeesta väännettiin työryhmässä useampi kuukausi. Työnantajapuoli katsoi, että nykyinen sopimus riittäisi, kun taas työntekijäpuoli piti lakia välttämättömänä. Lopulta lainvalmistelu alkoi. Olennaisen sysäyksen antoi eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunta, joka loppuvuodesta 2021 edellytti, että myös kirkolle ryhdyttäisiin valmistelemaan yhteistoimintalakia. Tätä kantaa valiokunta tuskin olisi ottanut ilman, että AKI-liitot veivät tätä koskevaa viestiä useille kansanedustajille ja lausuneet siitä valiokunnalle.
Työryhmä valmisteli lakia puolitoista vuotta. Useimmista kysymyksistä löytyi helposti yhteisymmärrys. Kirkolle valmisteltiin yhtä modernia yhteistoimintalakia kuin uusi yksityisen sektorin yhteistoimintalaki; kuntien ja valtion yhteistoimintalait olivat jo vanhahkoja.
Liitot olisivat halunneet, että laki koskisi kaikkia seurakuntia, kuten nykyinen yhteistoimintasopimuskin. Kirkon työmarkkinalaitos puolestaan ajoi 20 työntekijän soveltamisalarajaa, jollainen on yksityisen sektorin yhteistoimintalaissa. Tuo raja tarkoittaa, että yli puolet seurakunnista jäisi lain soveltamisen ulkopuolelle. Työryhmässä ei löytynyt yksimielisyyttä kompromissista, joten kirkkohallitus ratkaisi asian hyväksymällä työnantajapuolen näkemyksen.
Kirkolliskokous sai lakiesityksen käsiteltäväkseen keväällä. Vastaanotto oli kriittinen. Lain tarpeellisuutta kyseenalaistettiin piispatasolta asti. Vuoropuheluun henkilöstön kanssa ei pitäisi kuulemma velvoittaa vaan sen pitäisi nousta vain hyvästä tahdosta ja lähimmäisenrakkaudesta.
Syksyn tullessa keskustelun sävy oli muuttunut. Lakivaliokunta oli tehnyt perusteellista työtä ja kallistunut sille kannalle, että laki on tarpeellinen. Lakiesitys hyväksyttiin marraskuussa äänin 84–18. Vaikka soveltamisalaraja jäi 20 työntekijään, voimme olla todella tyytyväisiä siitä, että laki etenee eduskuntaan. AKI-liittojen vaikuttamistyölle puolestaan on tarvetta vielä eduskuntavaiheessakin.