Esko M. Laine, Dosentti, Malmin seurakunnan pastori
Pappisliiton keväällä Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin ja Italiaan tekemän ”Tunnustuksen tuntumassa” opintomatkan innoittamia mietteitä.
Yhteiset opintomatkat ovat kuuluneet Pappisliiton toimintaan 1940-luvun lopulta lähtien. Keväällä 1949 pian Israelin itsenäistyttyä Kaarlo Airas ehdotti pappien yhteistä matkaa Palestiinaan linja-autolla ”camping-hengessä”. Olojen levottomuuden ja muiden hankkeiden vuoksi matka jäi kuitenkin toteutumatta. Pula-ajan päätyttyä yhteisistä ulkomaanmatkoista kehittyi merkittävä liiton toimintamuoto sen tukeman kansainvälisiin kokouksiin osallistumisen ja yksittäisten pappien opintomatkojen rinnalla. Erityistä pontta niille antoi 1960 tehty päätös myöntää liiton matka-avustuksia myös jäsenten puolisoille ja leskille. Vuonna 1965 säännöissä mainittiin ensimmäisen ja viimeisen kerran matkat liiton päämäärien toteuttamisen keinona. Mainittuna vuonna liitto järjesti matkat Unkariin, Yhdysvaltoihin, Kreikkaan sekä Turkkiin.
Matkustelu herätti paitsi innostusta myös kritiikkiä. Muuan rajaseutupappi kysyi Jäsenlehdessä 1961, miksi Pappisliitto oli ryhtynyt ”matkatoimistoksi”. Hänen näkemyksensä mukaan liitto tuhlasi energiaansa matkusteluun sen sijaan, että se olisi kanavoinut kaikki voimat kirkon työhön kotimaassa. Monet vanhemman polven papit pitivät yhteisiä matkoja turhanpäiväisenä huvitteluna, mikä ajatus on luettavissa rivien välistä myös rajaseutupapin kirjoituksesta. Siihen, että Nikolaisen puheenjohtajuuskaudella toteutetut matkat pönkittivät merkittävästi liiton taloutta, rajaseutupappi ei kiinnittänyt huomiota.
Tänä vuonna opintomatka sitoi yhteen historiallisesti yhteenkuuluvia paikkoja
Kysymys yhteisten matkojen tarpeellisuudesta on yhä aiheellinen, vaikka tänä aikana matkustaminen on menettänyt ylellisyysluonteensa ja virassa toimivilla papeilla on varaa ulkomaanmatkaan asuin- tai virkapaikasta riippumatta. Matkan varaaminen on olennaisesti helpottanut, eikä pääseminen kaukomaillekaan enää edellytä samanlaista byrokratiaa kuin aikaisemmin. Ovatko Pappisliiton yhteiset matkat enää siis tarpeellisia?
Pappisliitto järjesti keväällä kahdeksan vuorokauden mittaisen opintomatkan Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin ja Italiaan. Matkan teemana olivat kirkkojen tunnustukset. Matka alkoi Münchenistä, josta ajoimme Augsburgiin. Sieltä matkasimme Zürichiin, piipahdimme Konstanzissa tutustumassa hussilaisuuteen ja vierailimme Trentossa konsiilin keskeisillä paikoilla. Matkan tarkoituksena oli tutustua kirkkojen tunnustuksiin ja historiaan niiden syntypaikoista käsin. Matkalla vierailimme ohimennen myös Lindaussa, yövyimme Tirolissa ja piipahdimme Lichtensteinissa sekä tutustuimme Oberammergauhun ja Ettaliin. Matka oli suunniteltu siten, että se yhdisti toisiinsa historiallisesti yhteenkuuluvia paikkoja, joihin ei järjestetä valmismatkoja. Matkalaiset antoivat matkasta arvosanan 9.4 / 10.
Matkan lähtökohta oli kirkkohistoriallinen. Kohteet oli valittu niiden historiallisen merkittävyyden perusteella. Bussimatkojen aikana matkalaiset saivat kuunnella luentoja ja matkan jälkeen heille jaettiin luennoista koostettu materiaali (87 s.). Palautteessa sisältöä pidettiin kattavana ja tasokkaana mutta myös raskaana. Osittain tähän vaikutti se, että useat kohteet edellyttävät ryhmiltä paikallista opasta, jonka saksankielinen, perusteellinen esitys tulkattiin matkalaisille.
Opintomatkat koetaan paitsi vaativina, myös kohtaamista tukevina ja sopivasti hartaina
Kokemukseen matkan raskaudesta vaikutti osaltaan myös niukka vapaa-aika. Vapaita olivat lähinnä illat, joskin esimerkiksi Augsburgissa järjestimme kaupungissa syntynyttä Berthold Brechtiä valottavan teemaillan. Matkalaiset saivat päivän päätteeksi ravintolassa kuulla myös, miten Baijerin sekularisoiminen 1803 vaikutti tarjoiltujen luostarioluiden historiaan. On selvää, että opintomatkoilla myös kohtuullinen vapaa-aika on tarpeen, vaikka korostettaisiinkin opintomatkan luonnetta. Yhteiset illanvietot ja vapaa keskustelu eri puolilta maata tulevien kollegoiden kanssa ovat Pappisliiton matkojen suola, jolla on itseisarvonsa.
Näkemykseni mukaan opintomatkojen sisältö olisi syytä pitää pikemmin hieman yli- kuin aliviritteisenä, senkin uhalla, että matkasta tulee vaativa. Yhteisten matkojen opintoluonteen korostaminen on tarpeellista myös siksi, että sekä seurakunnat työnantajina että verottaja näkisivät liiton matkat virkistyksen sijasta ennen muuta koulutuksen ja ammatillisen hyödyn näkökulmista ja tukisivat taloudellisesti erityisesti uransa alkuvaiheessa olevia pappeja.
Matkan palautteessa nousi esiin myös ajatus vierailuista paikallisseurakunnissa. Pidän tätä merkillepantavana huomiona, joskin yhteiset matkat, joissa painopiste on kollegojen kohtaamisessa, sopisivat ehkä paremmin seurakuntien tai hiippakuntien järjestettäviksi. Historiallisten tai systemaattisten sisältöjen rinnalla voisi olla kuitenkin myös Pappisliiton kannalta mielekästä harkita sellaisiakin matkoja, joissa oppimisen painopiste olisi luentojen sijaan paikallisessa kohtaamisessa ulkomailla.
Kolmas palautteessa esiin noussut seikka oli hartaus. Pappisliiton matkoilla aamuhartaus ja iltavirsi ovat perinteisesti kuuluneet ohjelmaan, mutta yhteisen hartauden tarve vaihtelee. Hartauksien lisääminen bussimatkoilla vähentää luentoihin varattua aikaa. Sen sijaan harkinnan arvoista voisi olla pohtia, voisiko tiedollisten opintomatkojen rinnalla tehdä myös sellaisia matkoja, joiden pääpaino olisi erilaisiin spiritualiteetteihin tutustumisessa. Puheena olevalla matkalla osallistuimme sunnuntaiaamuna reformoituun jumalanpalvelukseen Großmünsterin kirkossa tutustuen sen yhteydessä myös reformoituun kasteeseen.
Työalalähtöiset matkat harkintaan
Tietopuolisten opintomatkojen ohella mielekkäitä voisivat olla tulevaisuudessa myös työalalähtöiset matkat. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi diakoniaan tai kasvatukseen liittyvät opintomatkat, joissa olisi mahdollista yhdistää vierailut ja kohtaamiset sekä tietopuolinen luentoaines yhdeksi kokonaisuudeksi tietystä näkökulmasta.
Liitolla olisi kasvava markkinarako tarkoin harkittujen ja kohdennettujen opintomatkojen järjestäjänä tulevaisuudessa – jos vain seurakuntien ja liiton omat resurssit sen sallivat.