Juhana Unkuri
TM, vapaa toimittaja
Uushenkisyys kattaa hyvin monenlaisia perinteitä, virtauksia ja menetelmiä. Uushenkisten ihmisten lukumäärää ei voi tarkemmin määritellä, koska siinä ei ole kyse institutionaalisesta uskonnollisuudesta, eikä kannatus tai uushenkisyyden harjoittaminen määrity tarkkarajaisen jäsenyyden mukaan. Tiedossa kuitenkin on, että 40 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä henkisiksi ja runsas viidennes etsijöiksi. Uushenkisyys onkin haastamassa kirkkoa ja sen toimintaa. Seuraavassa esittelen kolmen teeman parissa operoivan henkilön näkökulmia aiheeseen.
Tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg: ”Ihmisten henkiselle ja hengelliselle etsinnälle olisi löydettävä enemmän tilaa”
Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkimuskoordinaattori, uskontotieteen alalla työskentelevä Jussi Sohlberg sanoo havainneensa vuosien mittaan, että kirkon työntekijöillä ei ole useinkaan valmiuksia kohdata uushenkistä etsintää. Hänen mielestään kirkon työntekijöillä pitäisi olla riittävästi perustietoa uushenkisyydestä, sen taustoista ja ilmenemismuodoista.
– Olisi tärkeää, että tieto pohjautuisi asialliseen tutkimukseen, eikä tarpeettomaan demonisointiin tai mustamaalaukseen. Ihmisten kokemuksia ja kysymyksiä on osattava kuunnella.
Sohlbergin mukaan ylimieliseen suhtautumiseen ei ole varaa, sillä uushenkisyys on merkittävä osa suomalaista katsomuskenttää.
– Takavuosina kirkon työntekijöiden piirissä saattoi törmätä uushenkisyyden vähättelyyn tai naureskeluunkin. Enää tällaiseen ei kuitenkaan niin usein törmää.
Sohlbergin mukaan uushenkisyyden pluralismi ja hyvin vahva eklektisyys haastavat kirkkoa. Uushenkisyydessä halutaan usein myös erottautua uskonnoista.
– Siinä voidaan korostaa sitä, että kyse ei ole opeista tai uskosta. Aineksia on ammennettu muun muassa Aasian uskonnollisfilosofisista perinteistä, länsimaisesta esoteriasta, psykologisterapeuttisista koulukunnista ja luonnonuskonnoista. Uushenkisyydessä erilaisia perinteitä yhdistetään erittäin vapaasti.
Hänen mukaansa on tärkeää tiedostaa, että tämän päivän henkisyydessä on nähtävissä ainakin kaksi erilaista aluetta. Klassisessa new age -henkisyydessä korostuvat yliluonnolliset tulkinnat ja esoteeriset elementit. Esimerkiksi kanavointi ja enkelihenkisyys kuuluvat tähän kenttään. Tämänpuoleisessa henkisyydessä korostuvat muun muassa erilaiset sekulaarit meditaatiokäytännöt, mindfulness ja self help -menetelmät.
– Uushenkisyydelle on ylipäätään ominaista valmius katsomukselliseen etsintään, avoimuus kokeiluille, yksilöllisyyden korostaminen ja vahva usko ihmisen henkisen kasvun mahdollisuuksiin.
Ajan myötä uushenkisyydessä on muotoutunut omanlaisia tulkintoja esimerkiksi Jeesuksen merkityksestä. Sohlbergin mukaan voidaan puhua eräänlaisesta ”uushenkisestä/new age -kristologiasta”. Hänen mielestään holistinen ihmiskuva ja maailmankuva ovat jääneet kirkossa liikaa taka-alalle.
– Ihmisten henkiselle ja hengelliselle etsinnälle olisi löydettävä enemmän tilaa. Monet kokevat kirkon ja perinteiset uskonnot ahtaiksi ja liian opillisiksi.
Sohlberg toteaa, että yleisesti ottaen uushenkinen miljöö on varsin naisvaltaista. Viime aikoina myös nuorten miesten kohdalla on ollut kuitenkin nähtävissä kasvavaa avoimuutta suhteessa vaihtoehtoisiin uskonnollisiin näkemyksiin.
Sohlbergin mukaan on selvää, että myös kirkon jäsenistössä on paljon ihmisiä, joita uushenkiset opetukset ja harjoitukset kiinnostavat. Sohlbergin mielestä kristinuskon ja uushenkisyyden kohdatessa kristityt voivat ottaa myös dialogisen ja osin inklusiivisen asenteen.
– Kun kristillistä uskoa muotoiltiin ja sanoitettiin myöhäisantiikin aikana, varhaiset teologit ammensivat tuon ajan pakanallisesta filosofisesta perinteestä aineksia, käsitteitä ja viitekehystä; kulttuurinen konteksti vaikutti. Vaikka suhde pakanalliseen filosofiaan oli jännitteinen ja kriittinen, se nähtiin toisaalta myös arvokkaana.
Kirkossa tulisi olla valmiutta kohdata uushenkisiä ihmisiä, tai ainakaan heitä ei tule tuomita.
Kouluttaja, pappi Henri Järvinen: ”Kirkon tulee suhtautua uushenkisyyteen avoimella asenteella”
Kirkon jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttajan Henri Järvisen mielestä kirkon ongelmana on, että sillä on aina vahva pyrkimys sanoittaa hengellisyyttä yksipuolisesti omalla kielellään, jolloin se ei tavoita kuin kirkkoa lähinnä olevaa joukkoa.
– Meidän pitäisi ehkä rohkeammin tarjota ihmisille tilaa puhua kirkossa omalla äänellään, ilmaista kokemuksia Jumalasta heidän omista lähtökohdistaan käsin ja näin sanoittaa kristillistä sanomaa nykyaikaan sopivalla tavalla.
Järvisen mielestä kirkon tulee suhtautua uushenkisyyteen avoimella asenteella. Hänen mukaansa se on kirkon tulevaisuuden kannalta elämän ja kuoleman kysymys, koska suomalainen kulttuuri, yhteiskunta ja hengellisyys ovat peruuttamattomasti muuttuneet.
– Kirkossa tulee aina olemaan pieni traditionalistinen joukko, jolla ei ole tarvetta muuttua, ainakaan omasta mielestään. Isossa kuvassa Suomessa kulttuurikristillisyys eli tavan vuoksi kirkkoon kuuluminen tulee katoamaan. Sen korvaa kaksi vaihtoehtoa: täysin maallistuneet tai monimuotoisesti hengellisyydestä kiinnostuneet.
Järvinen uskoo, että jälkimmäiseen ryhmään tulee kuulumaan johonkin uskontokuntaan sitoutuneita, mutta merkittävä osa on uushenkisiä.
– He eivät halua kuulua mihinkään tavan vuoksi, vaan siksi, että hengellisyydellä on heille aitoa merkitystä. He liittyvät hengellisyyteen ja harjoittavat sitä omista lähtökohdistaan käsin, ja usein eri tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet.
Järvisen mukaan kirkko ei ole kulttuurisesti muuttumaton monoliitti, vaan se on aina tullut todelliseksi erilaisissa kulttuureissa ja alakulttuureissa sekä erilaisten ihmisten elämäntilanteissa. Kirkossa tulisikin olla valmiutta kohdata uushenkisiä ihmisiä, tai ainakaan heitä ei tule tuomita.
– Heistä tulee olla kiinnostuneita ja heitä tulee tukea hengellisen etsinnän tiellä. Samalla kirkolla pitäisi olla sellaisia toimintamuotoja, jotka ovat mielekkäitä juuri uushenkisille ja vastaavat heidän hengellisiin tarpeisiinsa. Ehkä isoissa kaupungeissa voisi olla hengellisiä toimintakeskuksia tai seurakuntia, jotka omistautuisivat uudenlaisen hengellisyyden toteuttamiseen pääpainoisesti.
Järvinen sanoo ajattelevansa, että kristinusko toimii aina omasta sanomastaan käsin, omia ihanteitaan ja periaatteitaan noudattaen.
– Ytimessä on kuitenkin se, että Jumala rakkaudessaan kurkottaa maailmaamme ja ihmisyyteemme ja kutsuu meitä yhteyteensä: etsimään Häntä sekä rakkautta ja hyvyyttä. Mutta jos tarkastelee kirkon ydinsanomaa, kristinusko rikkoo rajoja enemmän kuin piirtää niitä.
Aiemmin muun muassa oppilaitospappina toiminut Järvinen on hyödyntänyt työssään monia uushenkisyyteen linkittyviä elementtejä. Hyvinvointityössä hän on käyttänyt esimerkiksi mindfulnessia ja erilaisia kehollisia menetelmiä. Lisäksi hän on järjestänyt mm. joogaan ja Tarot-kortteihin liittyvää koulutusta.
Järvinen aloitti äskettäin Kirkon jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttajana. Hän toteaa, että pääosa työstä liittyy perinteisempään kristilliseen spiritualiteettiin.
– Samalla tavoitteeni on vahvistaa kirkon työntekijöiden identiteettiä muuttuvassa maailmassa ja antaa eväitä uusien ilmiöiden kohtaamiseen hengellisyyden kentällä. Suunnitelmissa on kehittää tulevaisuudessa koulutustarjontaa, ja uushenkisyys tulee varmasti teemana olemaan mukana. Pidän erilaisia kursseja ja työpajoja aiheeseen liittyen myös työn ulkopuolella ja mielelläni autan kiinnostuneita aiheen parissa.
Pastori Timo Pöyhönen: ”Oman traditiomme aarteet täytyy ottaa uudelleen käyttöön”
Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtaja, pastori Timo Pöyhönen toteaa uushenkisyyden olevan ”valtava ilmiö”.
– Voisi jopa sanoa, että Suomessa on meneillään herätys, mutta se ei kanavoidu kristillisyyteen. Sen sijaan yhä useammin uskonnollinen etsijä menee seurakunnan sijasta erilaisiin uushenkisiin piireihin.
Hengen uudistus -liikkeen piirissä on viime vuosina mietitty, millä tavalla kirkossa tulisi toimia, jotta etsintä kanavoituisi paremmin sen toimintaan.
– Olemme käyttäneet tässä prosessissa oppaina uushenkisyydestä kristityksi kääntyneitä. He ovat eräänlaisia ”siltaihmisiä”, jotka pystyvät tulkitsemaan kirkon toimijoille sitä, miten uushenkiset ihmiset kokevat kirkon sanoman ja toiminnan.
Pöyhönen kertoo ymmärtäneensä, että pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, eikä toimintatapoja tarvitse lainata muilta uskonnoilta.
– Meillä on paljon eväitä omassa traditiossamme. Nämä aarteet täytyy vain ottaa uudelleen käyttöön.
Pöyhösen mukaan kirkon täytyy ottaa kokemuksellisuus todesta. Uushenkinen etsijä ei ensisijaisesti kysy, onko jokin opetus totta, vaan toimiiko se.
– Olin jokin aika sitten ”meedion apupoikana” henkisyysmessuilla. Oli kiinnostavaa nähdä, miten alkunaureskelujen jälkeen ihmisten ilmeet vakavoituivat, kun he kokivat jotakin yliluonnollista.
– Samoin toimivat Jeesus ja apostolit: usein parantumisihme avasi sydämet kuuntelemaan sanomaa. Kirkossa yliluonnollisuuden pitäisikin olla luonnollinen osa elämää. Uskon, että karismaattisuuden ja meditatiivisuuden yhdistelmä olisi kirkon paras tuote uushenkisille etsijöille.
Pöyhösen mielestä ihmisten kysymyksille ja epäilyille on tärkeää antaa tilaa. Hänen mukaansa uushenkisen kääntyminen kristityksi on usein vuosien prosessi.
– Seurakunnissa on annettava tilaa kasvaa uskossa omaan tahtiin. Muuten karkotamme aidot etsijät pois. Tämä ei kuitenkaan tarkoita omasta opetuksesta tinkimistä.
Pöyhösen mielestä on kiinnostavaa, että vaikka uushenkisyydessä jokainen rakentaa itse omaa katsomustaan, siitä huolimatta monet heistä ajattelevat suhteellisen samalla tavalla.
– Ehkä mekin voisimme luottaa enemmän prosessiin – ja Pyhään Henkeen.
Pöyhönen korostaa, että kirkon ei tarvitse tehdä muutoksia sanomaansa.
– Uushenkisyydessä opetetaan aivan sumeilematta mitä eriskummallisimpia oppeja, eikä se ketään tunnu häiritsevän. Eiköhän sinne yksi ylösnoussut Jumalan poika
sekaan mahdu. Sitä paitsi uushenkisyyden jatkuvassa
itsensäkehittämiskierteessä elävä ihminen ei mitään muuta niin paljon tarvitsekaan kuin juuri sanomaa armosta ja sovituksesta.
Pöyhösen mielestä kehollisuus on huomioitava kirkossa nykyistä paremmin. Uushenkisyys ilmiönä on kehittynyt rinnakkain kehollisuuden nousun kanssa, joten sen hengellisyys on hyvin kokonaisvaltaista.
– Kirkon piirissä jotkut saattavat ahdistua jo siitä, jos joku nostaa kädet ylistykseen. Entäpä jos kirkkotilassa olisi lupa liikuskella ja olla kehollisesti läsnä; se voisi avata ovia.
Pöyhösen mukaan on tärkeää, että kirkon toimijat hakeutuvat vuorovaikutukseen uushenkisten ihmisten kanssa.
– Monesti kristityt jopa vähän pelkäävät uushenkisiä. Kuitenkin Raamatun mukaan ”se, joka on meissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa”, joten mitään syytä pelkoon ei ole. On tehtävä kuin Paavali, jolle avautui ovi julistaa evankeliumia sen kautta, että hän tutustui paikallisiin noitiin. Sinne vain rajapintaan.
Pöyhönen toteaa uushenkisyyden olevan hyvin orgaanista. Se syntyy lukemattomien itsenäisten toimijoiden innovaatioista. Pöyhönen toivoo, että kirkko löytää uudelleen yhteisöllisen luonteensa.
– Työntekijäkeskeisen toimintapaletin pyörittämisen sijaan
kirkossa voisi olla lupa seurakuntalaisten omaehtoiselle toiminnalle. Kirkon voisi nähdä Kristuksen ruumiina, jossa jokaisella on jotakin annettavaa.