Työelämään koronan varjossa

Noora Mattila
Teologian maisteri, Helsinki

Tuskin on olemassa optimaalista elämäntilannetta globaalin pandemian vastaanottamiseen. Siitä huolimatta väitän koronan mutkistaneen erityisesti elämän taitekohtia. Kirkossa, jonka henkilöstön keski-ikä on tilastojen mukaan 49,6 vuotta, saattaa helposti unohtua, että monelle kirkon nuorelle työntekijälle koronapandemia ei ole ollut outoa aikaa keskellä pitkää työuraa, vaan koko työuran alkua voimakkaasti leimaava kriisi.

Kirkon palkkalistoilla keikkuvat millenniaalit ja z-sukupolven edustajat ovat kenties digiloikanneet varttuneempia kollegoitaan ketterämmin, mutta seurakuntatyön konkareille pidempi kokemus työ- ja muustakin elämästä on voinut muodostua tärkeäksi suojaavaksi tekijäksi poikkeusolojen keskellä. Vuosia tai vuosikymmeniä työelämässä olleella on mahdollisuus ammentaa voimia siitä, että ainakin työnteko normaalitilanteessa on tuttua. On jo ehtinyt muodostaa käsityksen, onko oikealla alalla, ja mikä työssä motivoi tai tuottaa onnistumisen kokemuksia. Vakiviranhaltija voi määräaikaista työntekijää varmemmin elää toivossa, että normaalimpien aikojen koittaessa on itse vielä samassa työpaikassa töissä, mikä osaltaan tuo jatkuvuuden tunnetta myös korona-ajan työntekoon.

Yhteisöjen kriisinä korona on myös työyhteisöjen kriisi.

Juuri työelämään siirtyneeltä nuorelta työntekijältä kokemus omasta työstä koronaa edeltäneissä olosuhteissa saattaa puuttua kokonaan. Se tarkoittaa, että työ on otettava monelta osin uudestaan haltuun koronan joskus päättyessä. Lisäksi työuran alussa on koronasta huolimatta pitänyt yrittää ylipäätään sopeutua työelämään, rakentaa omaa ammatti-identiteettiä, johtaa itseään etätöissä, oppia erottamaan työaika vapaa-ajasta, oppia tunnistamaan riittävän hyvä työpanos, pyrkiä verkostoitumaan, ja miettiä, mikä olisi seuraava hutera askel eteenpäin urapolulla, kun määräaikaisen työ- tai virkasuhteen hännänpää siintää koko ajan lähempänä, vaikka koko maailma on mennyt sekaisin.

Työyhteisöjen sisällä korona on kohdellut ihmisiä eri tavoin, ja yhteisöjen kriisinä korona on myös työyhteisöjen kriisi. Siksi vallitsevissa olosuhteissa vuorovaikutusosaaminen hyvän johtamisen välineenä korostuu. Pitkittyneessä pandemiatilanteessa esimiesasemassa olevien tehtävä on muistaa kysyä alaisiltaan säännöllisesti, miten he työssään voivat ja millaista tukea he tällä hetkellä työhönsä tarvitsevat. Iso osa kirkon työntekijöistä on koulutuksensa puolesta ihmisten kohtaamisen ammattilaisia. Työyhteisökin on joukko ihmisiä, joille on tärkeää tulla kohdatuksi – iästä ja työuran pituudesta riippumatta.

Kirjoittaja on Hakunilan seurakunnan nuorisotyön projektityöntekijä, joka ehti siirtyä työelämään kolme kuukautta ennen koronapandemiaa.