Kuva: Antti Rintala
Anna Pulli-Huomo, johtava kirkkomuusikko, Helsingin tuomiokirkkoseurakunta
Minua ärsyttää.
Tunnustan: minua ärsyttää välillä kirkollisen sisäpiirin keskusteluun nouseva negatiivissävytteinen puhe toimitusten musiikeista. Minua häiritsee puhe hankalista omaisista, käsitteen jumalanpalvelusluonne käyttäminen seurakuntalaisten kanssa, vastakkainasettelu pappien ja kanttorien välillä. Ja vaikka minua tämä ärsyttääkin, ei se tarkoita sitä, ettei siitä pidä puhua.
Päinvastoin.
Olen parikymmentä vuotta tehnyt pääkaupunkiseudulla töitä kanttorina. Käytännön näkökulmani on viime vuosilta Helsingin keskustasta, jossa noin puolet väestöstä kuuluu kirkkoon. Kirkollisiin toimituksiin liittyvät traditiot ja käytänteet ovat osalle jo vieraita, mallia haetaan elokuvista tai sosiaalisen median keskustelupalstoilta.
Meillä kanttorin työssä toimitusten osalta painottuu erityisesti häiden soittaminen. Kirkoissamme vietetään häitä ja hautajaisia koko pääkaupunkiseudun alueelta, välillä sen ulkopuoleltakin. Kanttorit pysyvät kirkoissaan ja papit vaihtuvat toimitusten välillä. Kovin yksityiskohtaisia linjavetoja ei siis voida vetää, eikä niille ole mielestäni tarvettakaan. Minulle todellisuutta on musiikin kohdalla vetää raja toiveisiin, joiden sisältö sotii kirkkotilaisuuden sanomaa vastaan – siksi en esimerkiksi soita Tähtien sota -elokuvien pahan ilmentymän Darth Vaderin teemaa häissä.
Pykälistä
Käytössä olevassa kirkollisten toimitusten kirjassa todetaan eri toimitusten kohdalla, että musiikin valinnassa tulee huomioida toimituksen jumalanpalvelusluonne. Ja että musiikista vastaa kanttori, jonka kanssa tulee keskustella asiasta. Kirkkojärjestys taas toteaa kirkkoherran olevan vastuussa muun muassa jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten oikeasta hoitamisesta. Vaikka kanttori vastaakin toimitusten musiikista, on viimeinen vastuu kirkollisista toimituksistakin kirkkoherralla. Viisas kirkkoherra luonnollisesti kuuntelee alansa asiantuntijaa, kanttoria, tehdessään päätöksiä.
Suomi on suuri maa
Kesällä Facebookin Kirkolliset toimijat -ryhmän keskustelussa pohdittiin, mitä hengellistä on Juha Tapion laulussa Sitkeä sydän. Mielipiteitä oli monia: toiset ryhmän jäsenet näkivät tekstin selkeän hengellisenä, toiset taas eivät tunnistaneet siinä mitään hengellistä. Minulle tämä keskustelu näyttäytyi esimerkkinä siitä, kuinka Suomi on suuri maa, jonka erilaiset hengelliset juuret ilmenevät eri tavoin eri paikkakunnilla.
On tosiasia, että paikalliset hengelliset käytänteet vaikuttavat myös toimitusten musiikkivalintoihin. Paikalliset työntekijät ovat oman yhteisönsä asiantuntijoita, jotka pystyvät arvioimaan, mikä on kyseisessä yhteisössä toimituksiin sopivaa musiikkia. Toisaalta sosiaalisen median ja keskustelupalstojen myötä nopeasti muuttuva maailma näkyy toimituksissakin. Erilaiset käytänteet ja musiikkitoiveet sekoittuvat. Läheisen hautaan siunaamista ovat järjestämässä omaiset, jotka asuvat toisella puolen Suomea tuoden mukanaan erilaisia käytänteitä siunaamispaikkakunnalle. Anne-Marie Grundsténin väitöstutkimuksen (2017) mukaan hautaan siunaamisten musiikin valintaperusteina tärkeimmiksi nousivatkin omaisille tuttu ja läheinen musiikki sekä sielunhoidollinen näkökulma.
Tosiasiat pitää uskaltaa myöntää
Soittimet, saatavilla oleva nuottimateriaali sekä käytettävissä oleva aika ovat realiteetteja, jotka valitettavasti joskus rajaavat toiveita. On kanttorin ammattitaitoa todeta, ettei näillä meidän kirkkomme uruilla tuo toivomanne kappale kuulosta siltä, mitä ilmeisesti toivoisitte. Tai jos toivemusiikki on alkujaan esitetty aivan eri kokoonpanolla ja sen tunnistettavasti sovittaminen uruille käy hankalaksi. En myöskään itse voi käyttää työaikaani musiikkitoiveiden nuotintamiseen korvakuulolta, edellytän saavani edes jonkinlaisen nuottikuvan.
Joskus työtilanne saattaa myös vain olla sellainen, ettei jotain toivetta pysty valmistelemaan annetussa ajassa. Muistan elävästi erään hautaustoimiston puhelun vuosien takaa: seuraavan päivän hautajaisiin oli toiveena kappale, jonka nuotit oli varastoitu kassaholviin. Lopulta puhelinrumban kautta kappaleesta löytyi jokin kopio, ja onneksi ehdin sen vielä opettelemaankin.
Yhteistyötä
Anne-Marie Grundsténin tutkimuksessakin todetaan, että papeilla ja kanttoreilla saattaa olla eroavaisuuksia toimitusten musiikkeihin liittyvissä käytänteissä. Varmasti moni kirkon työntekijä on joko törmännyt itse tai kuullut tällaisista erimielisyyksikin kutsutuista tilanteista. Vaikka kanttori vastaakin kirkollisen toimituksen musiikista, näkisin itse musiikkivalintoihin liittyvissä erimielisyyksissä ensisijaisena vastauksena työntekijöiden välisen dialogin. Kunnioitetaan kummankin asiantuntijuutta ja käydään keskustelua. Ollaan yhtenä linjana kirkon kasvoina seurakuntalaisen suuntaan.
Ylipäätään näen toimitukset papin, kanttorin ja suntion tiimityönä. Ymmärrän, ettei pappi voi vaitiolovelvollisuutensa vuoksi kertoa toimituskeskustelusta. Silti toivoisin, että erityisesti haastavimmissa tilanteissa kanttorillakin olisi tiedossansa jonkinlainen yleiskuvaus tilanteesta. Työkaverin tuki kantaa myös niissä tilanteissa puolin ja toisin. Lapsen arkun äärellä laulaminen on vaikeudessaan varmasti verrannollista siunauspuheen pitämiseen.
Seurakuntalaisen rinnalla kulkemassa
Monilla paikkakunnilla on todellisuutta se, ettei kirkollista toimitusta järjestävä tunne enää käytänteitä. Työntekijöinä meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus tukea ja kulkea rinnalla seurakuntalaisen elämän taitekohdassa. Kuten pääkaupunkiseudun seurakuntien julkaiseman Kirkko ja Kaupunki -lehden artikkelissa 13.10.2021 Heikki Lehti ja Laura Leipakka toteavat, milleniaalit ja Z-sukupolvi eivät kaipaa kirkolta vastausautomaattina olemista vaan keskustelukumppania.
Ajattelen, että kirkollisten toimitusten kohdalla tämä merkitsee työntekijälle entistä enemmän avoimin mielin ja korvin kuuntelevaa asennetta toimituskeskusteluihin. Pyrkimystä puhua kieltä, jota seurakuntalainen ymmärtää. Kuinka monen kirkossa harvoin käyvän seurakuntalaisen ajattelet ymmärtävän esimerkiksi käsitteen jumalanpalvelusluonne? Tarvitsemme taitoa luovia vaikeissa tilanteissa, kertoa ymmärrettävästi kirkon traditioista ja käytänteistä sekä nähdä mahdollisuuksia erilaisissakin musiikkitoiveissa. Morsiamet eivät ole entistä vaativampia, maailma on vain muuttunut – ja ihmisille läheinen musiikki siinä samalla.