Nyt on sellainen olo, ettei mistään tule mitään!
Ella Luoma
En ole koskaan pitänyt itseäni ihmisenä, joka voisi uupua töissä. Ainakaan näissä nykyisissä, joiden tehtävänkuvaa on mietitty paljonkin. Alkuvuodesta toimistolle iski kuitenkin korona-aalto ja huomaamatta hommat alkoivat kasaantua. Paperityöt, jotka eivät ole erityinen vahvuuteni vaan lähinnä työnkuvaan kuuluva välttämätön paha, olivatkin äkisti työni keskeinen sisältö. Veivasin papereita edes takaisin aamusta iltaan.
Aluksi en huomannut mitään. Luukutin Rammsteinia tyhjässä toimistohuoneessa, piirtelin suttupapereihin ja setvin paperikasoja. Sitten aloin piirrellä vähän lisää, kävin hakemassa kahvia, siivosin työpöydän ja tuijotin paperipinoa. Luin sähköpostit, vaihdoin käyttäjäkuvan, hain lisää kahvia ja tuijotin paperipinoa. Nappasin paperin käteen, katsoin sitä ja tuijotin seinää. Paperipino ei pienentynyt. Siinä se katseli minua syyttävästi. Miksi et tee töitäsi? Se kysyi, eikä minulla ollut vastausta.
Aloin ärtyä. Jos jokin paperi oli kateissa, se tuntui kiusanteolta. Työkavereiden kommentit mistä tahansa tuntuivat henkilökohtaisilta syytöksiltä. Laskennallisesti töitä ei ollut liikaa, tiesin että minun olisi pitänyt selvitä. Hävetti tolkuttomasti, että ne roikkuivat. Join lisää kahvia ja päätin ryhdistäytyä. Tein pitkän päivän, josta suuri osa meni paperin tuijottamiseen. Yöllä nukuin huonosti, hartioita särki, teki mieli suklaata. Tipahdin Teams-keskusteluista, kiukustuin aamupalaverissa, puhdistin puhelimen näyttöä useita kertoja päivässä koska se tuntui koko ajan jotenkin tahmaiselta.
Lopulta kirjoitin Teamsiin viestin: Nyt on sellainen olo, ettei mistään tule mitään. Hetkeä myöhemmin esihenkilö ilmestyi työpisteelleni. Miten sulla menee? Hän kysyi. Ensin meinasin sanoa, että mikäs tässä, kaikki hyvin. Sitten muistin lähettämäni Teams-viestin. Mä en nyt vaan jotenkin pärjää, sanoin. Selvä, esihenkilöni sanoi yksinkertaisesti. Me saadaan näitä töitä toisella tapaa jaettua, niin sulle ei tule näin paljon paperihommia. Puhuimme puolisen tuntia koronasta, työtavoista ja keväästä. Sitten lähdin kotiin. Parin viikon päästä aloin taas olla iloinen itseni.
En hahmottanut uupumisen merkkejä kuin vasta jälkeenpäin, mutta esihenkilöni hahmotti ja puuttui tilanteeseen ajoissa. Kaikista kamalinta koko jutussa oli se, että tiesin että minun pitäisi pystyä tekemään työt, mutta en silti pystynyt. Häpeä oli valtava ja syytin kaikesta itseäni, että olen muutaman viikon aikana muuttunut äkisti huonoksi ja laiskaksi. Ikäpolvelleni on tyypillistä, että työelämässä ei näytetä heikkouksia ja aina pitää jaksaa. Onneksi on vielä ihmisiä, jotka eivät ajattele niin.