Kati Jansa
YTK, pastori, hiippakuntasihteeri, Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli
Mikä pitää kiinni kirkkoyhteisössä, mikä taas pakottaa lähtemään pois? Viisitoista luterilaista pappisnaista kuvasi sosiologian pro gradussani, miksi ovat hakeutumassa pois kirkon töistä. Näkyville tuli kuulumisen politiikan välineitten se, että pappisnaiset kokevat olevansa ”turvallisia siltoja kirkon yhteyteen” erityisesti irrallisille seurakuntalaisille.
Inhimillistä toimintaa suuntaa tarve kuulua yhteyteen toisten kanssa ja ulossuljetuksi tulemisen pelko. Sosiologi Nira Yuval-Davisin mukaan kuuluminen rakentuu kahdesta toisiinsa kytkeytyvästä tasosta, yksilön omakohtaisesta kuulumisen kokemuksesta sekä yhteisöllisestä, ajallis-tilallisesta rajankäynnistä. Yuval-Davis nimeää edellisen tason kuulumiseksi, jälkimmäisen kuulumisen politiikaksi. Sosiologisessa tutkimuksessa kuulumisen tematiikkaa on tutkittu viime vuosina erityisesti kansalaisuuden, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden yhteydessä.
Kuulumisen käsite on lähellä identiteetin käsitettä. Ero on siinä, että yksilön oma kokemus (esim. kristityn identiteetti) ei aina riitä täysivaltaiseen yhteisöön kuulumiseen, vaan kokemuksen rinnalle tarvitaan yhteisön taholta tuleva tunnustaminen.
Kuuluminen on kotona olemisen tuntua ja turvallisuuden kokemusta. Sitä pidetään usein luonnollisena ja itsestään selvänä, kunnes se konfliktitilanteessa nousee reflektion kohteeksi. Tällöin tulee näkyväksi myös kuulumisen politiikka ja ne moninaiset tavat, joilla yhteisössä luodaan rajalinjoja ”meidän” ja ”muiden” välillä. Yhteisö tekee aina rajankäyntityötä pyrkiessään välttämään kaaosta ja säilyttämään järjestystä, ja tällä on vaikutusta yksilön kokemukseen.
Alanvaihtoa harkitsevien mukaan kirkossa vallitsee vaikenemisen kulttuuri.
Kuulumisen tematiikka ja kysymykset inkluusiosta ja ekskluusiosta ovat erityisen ajankohtaisia, kun Ovet auki – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026 on juuri julkaistu. Yhteisöllä on aina rajansa, joiden kautta se määrittyy. Mistä ja keistä puhutaan, kun puhutaan kirkosta? Kuka avaa tai sulkee ovia, kenen ääni on ”kirkon ääni”, missä tehdään päätökset ja kenen toimijuutta tuetaan?
Miksi teen, kelpaanko, jaksanko?
Alanvaihtoa harkitsevien kokemuksissa toistuvat pohdinnat työn merkityksestä, oikeanlaisesta pappeudesta ja työssä jaksamisesta. Aihealueet nivoutuvat monin tavoin toisiinsa: merkityksen katoaminen uuvuttaa, uupuminen saa aikaan kokemusta, ettei kelpaa ja riitä, ja kelpaamattomuus syö kokemusta työn merkityksestä. Ne nivoutuvat myös kysymyksiin yhteisön täysivaltaisesta jäsenyydestä ja oman, autenttisen toimijuuden säilyttämisestä.
Yhteisön lojaalisuuden vaatimukset ovat toisinaan ristiriidassa oman toimijuuden kanssa, koska yhteisön ei koeta tunnustavan jäsentensä kokemuksia, tietotaitoa ja potentiaalia. Sosiaalista dissonanssia koetaan mm. avioliittokysymykseen ja naispappeuden vastustukseen liittyen, ja välillä kirkon edustajana toimiminen hävettää.
Kuulumista tuotetaan erilaisilla välineillä
Kuulumisen politikan välineitä kirkossa ovat alanvaihtoa harkitsevien kokemusten mukaan sukupuoli, vaikeneminen ja teologia. Välineet ovat niin tuttuja, ettei niitä aina edes huomata, ja kuitenkin niillä voidaan sekä tuottaa että estää kuulumisen kokemusta.
Yhtäältä sukupuoli on kirkossa vaiettu asia, toisaalta konservatiivisista arvoista käsin korostetaan binäärisen sukupuolieron merkitystä. Virkakysymyksessä sukupuoli on edelleen avoin haava, ja naispuolisen papin kuuluminen täysvaltaisena jäsenenä työyhteisöönsä ja seurakuntaansa hauraampaa kuin miespuolisen kollegansa. Osalle seurakuntaa oletusasetuksena pappi on edelleen mies, ja työpaikkojen vähetessä pappisnainen miettii, onko seurakunnille turvallisempaa palkata miehiä työntekijöiksi ”kun ne kelpaa kaikille?”
Moni on väsynyt kirkossakin toistuvaan polarisoituneeseen keskusteluilmapiiriin.
Alanvaihtoa harkitsevien mukaan kirkossa vallitsee vaikenemisen kulttuuri. Työyhteisössä vaikeneminen näkyy tiedonkulun vaikeuksina, ohittamisen kokemuksina, yhteisen työnäyn puutteena ja vaikenemisena hengellisistä kysymyksistä. Osittain vaikeneminen koetaan tavaksi säilyttää työpaikan ilmapiiriä ”poissa silmistä, poissa mielestä” -periaatteella.
Kirkollinen vaikeneminen ilmenee myös siinä, etteivät ajankohtaiset yhteiskunnalliset ilmiöt välttämättä näy julistuksessa tai kirkollisissa kannanotoissa. Kirkon kriisin yksi osa koskeekin kieltä, puhetta ja vaikenemista muuttuvassa toimintaympäristössä. Mahdollisuuksia puhua avoimesti kollegoiden kanssa työn haasteista, pappeudesta, tradition ja muutoksen jännitteistä ei koeta löytyvän tarpeeksi.
Missä ovat foorumit, joilla papit voivat ylläpitää ja kehittää työssä tarvittavaa käyttöteologiaa? Miten luoda näistä paikoista sellaisia, että niissä voi lausua keskeneräisiäkin ajatuksia ilman sanktion pelkoa tai agnostikon, ateistin tai hereetikon leimaa?
Turvallisia siltoja kirkon yhteyteen
Alanvaihtoa harkitsevat tekevät kuulumistyötä paitsi itsensä, myös toisten puolesta. Erityisesti aineistossa nousivat esille nk. irralliset, haavoittuvassa asemassa olevat ja hengellisesti nälkäiset ihmiset, joihin yksi papeista viittasi kuvaamalla ”tunnen että oon kotonani heiän kanssaan ja he on kokeneet että oon aika turvallinen silta siihen kirkon yhteyteen.”
Kuulumista voidaan tukea sellaisella kuulumisen politiikalla, jossa erilaiset ihmiset asettuvat vuoropuheluun. Eroja ei tarvitse häivyttää näkyvistä, kun siirrytään sukupuolisokeudesta erilaisten yhdenvertaisuuteen, vaikenemisesta dialogiin sekä entistä syvempään ja avarampaan teologiaan.
Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista kirkossa on arvioitava jäsenistön kokemusmaailman kautta. Kuulumisen kanssa kamppailevien kokemukset auttavat näkemään, ovatko sanat ja teot sekä ihanteet ja käytännöt keskenään tasapainossa.
Kuulumisen kanssa kipuilevan ääntä kannattaa kuunnella. Nopea ratkaisu työntekijän kipuun voi olla toteamus, että eihän tänne ole pakko kuulua, jos ei tahdo, tai että kristitty voi toteuttaa kutsumustaan muuallakin kuin kirkon töissä. Tällöin kipu kuitenkin sysätään yksin yksilön harteille. Kestävämpi ratkaisu olisi tarkastella kuulumisen problematiikkaa yhteisön yhteisenä asiana.
Seurakuntalaisuuden tukemisen takia päätöksiä tehtäessä on kuunneltava ääniä kirkollisten ytimien ulkopuolelta. Usein vallan ytimien kantama tieto kulkee erillään sen tiedon kanssa, mikä kumpuaa marginaaleista. Pettyneiden seurakuntalaisten kokemukset kanavoituvat usein niille työntekijöille, jotka toimivat siltoina kirkon yhteyteen, mutta näiden mahdollisuudet saada tietoa päättäville tahoille ovat toisinaan rajallisia.
Tarvetta dialogille ja reflektiolle
Moni on väsynyt kirkossakin toistuvaan polarisoituneeseen keskusteluilmapiiriin. Siitä on päästävissä eteenpäin, mutta se vaatii määrätietoista työtä.
TT Tapio Saraneva kirjoitti kirjassaan Oikeudenmukaisuuden nälkä (1991), että kirkossa on uskon ja työn kannalta keskeisiä aiheita, joista ei ole uskallettu tai haluttu riittävästi keskustella: ”Pahinta ei ole kestämättömien ajatusten esittäminen vaan sellainen ilmapiiri, jossa ongelmat torjutaan vaikenemalla tai erilaisilla ulkoisilla tai sisäistetyillä puhumiskielloilla.”
Kirkossa on onneksi jo otettu käyttöön menetelmiä, joissa yksilölliset elämänkokemukset punoutuvat yhteisön yhteiseksi kertomukseksi (mm. kunnioittavan keskustelun malli, Erätauko-dialogit ja Dinno-dialogikortit). Myös piispat kannustavat kunnioittavaan keskusteluun syksyn 2020 kannanotossaan.
Monissa työyhteisöissä etenkin hengelliset kysymykset jäävät vaille yhteistä reflektiota, vaikka juuri nyt olisi niiden käsittelylle otollinen aika. Kirkon yhteiskunnallisen aseman murros vaikuttaa niin hengelliseen työhyvinvointiin kuin yhteisön toimintalinjauksiin. Pyhä-painopisteen yhteydessä (2012) kirkkohallitus julkaisi hengellisen työhyvinvoinnin linjauksia. Olisiko näiden uuden tulemisen aika?
2020-luvun suomalaista teologiaa tehdään nyt
Postmodernissa ajassa kestävän hengellisyyden on pystyttävä vastaamaan ekologisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Länsimaisessa postmodernissa yhteiskunnassa elävä kansalainen ei useimmiten tahdo tehdä hyppäystä menneeseen moderniin aikaan, vaan tahtoo elää omine arvoineen myös hengellisessä yhteisössään. Kun tasa-arvo, yksilöllisyys ja monikulttuurisuus ovat osa omaa elämää, niiden oletetaan toteutuvan myös hengellisessä yhteisössä.
Teologia, jota tehdään olemisen tilassa (being) on toisenlaista kuin teologia, joka kumpuaa tulemisen tilassa (becoming). Edellinen nivoutuu moderniin aikaan, jälkimmäistä voidaan kuvata postmodernin maailman kanssa synkronissa eläväksi. Tulemisen tilassa oleva teologia kumpuaa toimintaympäristön haasteista ja kysymyksistä, ja muovautuu ajan ja paikan mukaan, kadottamatta silti muuttumatonta evankeliumin ydintä.
Yhteisön jäsen, ”me”-ryhmään kuuluva toimii aina – tiedostamattaan tai tiedostaen – kutsuvan tai torjuvan portinvartijan roolissa suhteessa ”muihin”. Millaisella käyttöteologialla avointen ovien kirkko varustaa portinvartijoita tehtäväänsä?
Jansa, Kati. 2020. ”Peskää heidän jalkansa, sillä he ovat juosseet paljon.” Pappisnaiset, kirkon työ ja kysymys kuulumisesta. Pro gradu: Itä-Suomen yliopisto.
https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20201271/urn_nbn_fi_uef-20201271.pdf