Juhana Unkuri
Vapaa toimittaja, Helsinki
Kainulaisen mielestä ekoteologialla on kirkossa huomattavan pieni rooli. Kainulaisen ajatuksia ekoteologiasta kommentoi Björn Vikström, joka myös toteaa, että kirkossa muut huolet uhkaavat ajaa ympäristöasioiden edelle.
– Asioita tapahtuu aivan liian vähän suhteutettuna siihen, miten vakavan ekologisen kriisin keskellä elämme. Tuntuu siltä, että kirkossamme tulee aina jotain muuta, mikä ajaa ekoteologisten kysymysten edelle, teologian tohtori, pastori Pauliina Kainulainen pohtii.
Kainulainen kaipaa kirkon ekoteologiaan ”profeetallista ääntä”, joka vaikuttaisi niin kirkon sisällä kuin laajemmin yhteiskunnassa.
– Jotkut piispat ovat yrittäneet olla asiassa välillä aktiivisia. Mutta tuntuu siltä, että nekin viestit hukkuvat muuhun informaatiotulvaan.
Kainulainen toteaa, että erilaiset seksuaalietiikkaan liittyvät teemat saavat paljon tilaa kirkkoon liittyvässä uutisoinnissa ja kirkollisessa keskustelussa.
– En sano, etteikö seksuaalietiikka ja tasa-arvo olisi tärkeää, mutta nyt nuo kysymykset tuntuvat ylikorostuvan, varsinkin uutisoinneissa. Lisäksi hallinnon eli instituution pystyssä pitämisen kysymykset vievät leijonanosan kirkon päättäjien huomiosta, ja tietotekniikka vie kyseenalaistamatta ison siivun yhteisistä varoista.
Kainulainen nostaa esiin Jeesuksen julistuksen.
– Jeesus ei ollut missään vaiheessa kovinkaan kiinnostunut seksuaalieettisistä asioista. Sen sijaan hän käsitteli opetuksissaan ja vertauksissaan usein ihmisen suhdetta mammonaan, mistä on selvä linkki ekoteologisiin asioihin. Tältä pohjalta voisimme kirkkona pohtia uusiksi painopisteitämme.
Kainulaisen mukaan kirkon pitäisi olla ylipäätään vahvemmin yhteydessä uskonperinnön syväulottuvuuteen, eikä käsitellä asioita niin usein pelkästään eettisestä näkökulmasta. Lisäksi olisi palattava kokonaisvaltaisemmin ymmärrettyyn pelastuskäsitykseen.
– Kysymys ei ole vain yksilön synnistä ja sen anteeksisaamisesta. Pelastus on myös yhteisöllinen ja rakenteellinen asia, johon liittyy kysymys luomakuntaan kohdistuvasta vakavasta uhasta. Tällaiseen ajatteluun on mielestäni vahvat raamatulliset perustelut.
Kainulaisen mielestä myös luterilainen työn teologia kaipaa päivittämistä.
– Perinteisestihän kaikenlainen työ on nähty arvokkaana kutsumuksen toteuttamisena. Mielestäni nykyisessä tilanteessa pitäisi sen sijaan arvioida, miten työ vaikuttaa ihmisyhteisöihin ja varsinkin ekologiseen tasapainoon.
Kainulaisen mukaan kirkko voisi olla esikuvana myös yleisessä kulutustason laskemisessa.
– Tällaista puhetta kohtuullistamisesta kuulee lähinnä paastonaikana. Kirkon sanomassa olisi aineksia enempäänkin.
Metsien haasteet
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut jo pitkään käytössä ympäristödiplomi sekä ilmasto-ohjelma tai -strategia. Kainulaisen mukaan ne ovatkin vaikuttaneet positiivisesti seurakuntien ympäristötietoisuuteen ja ovat olleet innostamassa seurakuntia myös käytännön toimiin.
– Seurakunnissa on muutenkin ainakin yksittäisiä ihmisiä, jotka ponnistelevat ruohonjuuritasolla ekologisten asioiden puolesta. Tosin jotkut seurakunnat ovat ehkä alkaneet jo väsähtää ympäristödiplomin ylläpitämiseen.
Kainulainen pitää ympäristödiplomia pätevänä, mutta nostaa esiin metsään liittyvän sisällön ohuuden: seurakuntien metsänhoidolta vaaditaan hänen mukaansa hyvin vähän. Hän sanoo tämän heijastelevan yhteiskunnan yleistä metsien käyttöön liittyvää voimakasta ideologista kamppailua.
– Vaikuttaa siltä, että seurakunnissa omaksutaan usein kritiikittä esimerkiksi metsänhoitoyhdistyksen suositukset. Varsinkin vanhojen metsien vaaliminen on kuitenkin avainasemassa, kun luonnon monimuotoisuutta pyritään säilyttämään ja ilmastonmuutos pysäyttämään.
Kainulainen toteaa olleensa itsekin töissä useissa pienissä seurakunnissa ja ymmärtävänsä, että monesti metsiä hakataan ja myydään taloudellisten ongelmien takia.
– Metsien suojelu vaatisikin kokonaiskirkolta solidaarisuutta ja selviytymisen kustannusten yhteistä jakamista. Välillä seurakunnilta puuttuu myös tietoa metsänsuojeluun liittyvistä mahdollisuuksista. Metsä voi tuottaa seurakunnalle rahaa muutenkin kuin avohakkuilla.
Kainulainen nostaa Savonlinnan seurakunnan myönteiseksi esimerkiksi.
– Siellä oltiin myymässä Kerimäeltä hienoa metsää hakattavaksi, mutta seurakuntalaiset ja muut aktiiviset paikalliset ihmiset protestoivat päätöstä. Seurakunta kuuli heitä, ja nyt nuo metsät ovat saamassa suojelupäätöksen. Seurakunta saa tuloja METSO-suojeluohjelman kautta.
Kansalaistoimijat ja nuoret herättävät toivoa
Keväällä 2020 Helsingissä oli tarkoitus pitää ekoteologinen seminaari Juhani Veikkolan 80-vuotispäivien kunniaksi.
– Tällaisia ekoteologisia aivoriihiä on ollut vuosien mittaan hyvin vähän. Toivottavasti tuo seminaari pidetään, kun koronatilanne sen sallii.
Kirkon yhteiskunnallisen työn johtotehtävissä toiminut Veikkola julkaisi vuonna 1992 Yhdessä luomakunnan kanssa -kirjan.
– Luin tuon kirjan viime keväänä uudestaan. Veikkola näki jo vuosikymmeniä sitten, että kirkoilla ja teologialla voisi olla merkittävä rooli ekologisen kriisin torjunnassa. Parhaimmillaanhan kirkolla olisi annettavana syvätason muutoksen eväitä.
Kainulaisen ohella eräät muutkin teologit ovat pitäneet viime vuosina ekoteologisia kysymyksiä laajasti esillä. Hän toteaa erityisesti Panu Pihkalan olleen asiassa väsymätön kirjoittaja, luennoitsija ja kouluttaja. Ilkka Sipiläinen on tehnyt Kirkkohallituksessa hyvää työtä mm. ympäristödiplomin parissa. Tuomas Hynynen on puolestaan viritellyt ekoteologista keskustelua väitöskirjansa tiimoilta.
– Toki eräitä muitakin nimiä löytyy. Itseni nimeän tässä kohtaa turhautuneeksi ja itsekriittiseksi teologiksi. Lähinnä kyselen, miksi teologisilla argumenteilla ei tunnu olevan merkitystä, ja millaista tämän ajan teologian pitäisi olla, jotta se kätilöisi tuntuvaa muutosta.
Kainulaisen mukaan kansalaisjärjestöillä ja -liikkeillä on tärkeä rooli ekologisissa asioissa.
– Ne pyrkivät vaikuttamaan aktiivisesti päättäjiin, jotta nämä tekisivät ekologisesti vastuullisia päätöksiä, vaikka ne tuntuisivatkin vaikeilta.
Kainulainen nostaa esimerkiksi Meidän metsämme -kansalaisliikkeen, joka on ollut viimeisen puolen vuoden aikana aktiivisesti yhteydessä kirkon päättäjiin ja seurakuntiin. Liikkeessä toimivien kirkon jäsenten tavoitteena on, että luonnon hyvinvointi saisi päätöksissä enemmän sijaa.
– He edellyttävät kirkon ottavan teologiansa vakavasti ekologisissa kysymyksissä. Tällainen toiminta herättää toivoa. Samoin se, miten osa suomalaisista nuorista näkee tilanteen vakavuuden, muokkaa elämäntapaansa sen mukaan ja haluaa vaikuttaa myös yhteiskunnassa.
Ympäristödiplomiin liittyy laaja-alainen prosessi
Åbo Akademissa systemaattisen teologian professorina toimiva Björn Vikström toteaa, että ekoteologian työstäminen on edelleen suhteellisen pienen piirin käsissä niin kirkossa kuin yliopistoissa.
– Kirkossa muut huolet, kuten seurakuntien taloudelliset vaikeudet ja seurakuntaliitosten aiheuttamat organisaatiouudistukset, uhkaavat ajaa ympäristöasioiden edelle. Ympäristöstä huolehtimisen tulisi olla – lähimmäisrakkauden ja jumalanpalveluselämän ohella – olennainen osa kristillistä sanomaa ja meidän kaikkien kristittyjen jokapäiväistä elämää ja todistusta.
Samalla Vikström korostaa, että paljon asioita on saatu myös aikaan niin seurakunnissa kuin kokonaiskirkon tasolla. Kirkolla on helmikuussa 2019 hyväksytty Hiilineutraali kirkko 2030-strategia. Kirkon ympäristödiplomi täyttää tänä vuonna 20 vuotta, ja viime vuonna otettiin käyttöön sen neljäs, uudistettu laitos.
Ympäristödiplomin uudistamiseen kuului useita avoimia palautekierroksia ja kaikille asiasta kiinnostuneille annettiin mahdollisuus kommentoida sitä pitkin prosessia esimerkiksi Facebook-ryhmässä.
– Tällainen työskentelytapa edistää mielestäni hedelmällisellä tavalla eri työntekijäryhmien ja maallikkojen osallistumista ja yhteisvastuuta kirkon ympäristötyöstä. Prosessin aikana saatiin paljon palautetta, yksityiskohtaista arviointia ja muutosehdotuksia, ja yritimme parhaamme mukaan myös kuunnella eri alojen asiantuntijoita, sanoo Kirkon ympäristötyön seurantaryhmän puheenjohtajana toimiva Vikström.
Vikström kertoo ympäristödiplomin saaneen prosessin aikana toisaalta kritiikkiä siitä, että diplomissa mentiin liian pitkälle, ja toisaalta osan mielestä sen olisi pitänyt olla vielä rohkeampi.
– Varsinkin metsänhoitoon liittyvät toimenpiteet ja tavoitteet synnyttivät kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Ellemme olisi hakeneet toimivaa kompromissia, niin sekä energia- ja ilmastostrategia että ympäristödiplomin uusi laitos olisivat luultavasti kaatuneet päättävissä elimissä, kertoo Vikström ja toteaa, että monet seurakunnat ovat jo suojelleet metsiään ja liittyneet mukaan METSO-ohjelmaan.
Ekoteologialla tärkeä tehtävä
Vikströmin mukaan koulutus uuden ympäristödiplomiversion soveltamiseen on jo pitkällä, ja eri webinaareihin on osallistunut ilahduttavan paljon ihmisiä.
– Vaikka jo hyväksyttyyn laitokseen ei enää voi tehdä muutoksia, olemme seurantaryhmässä yhdessä kirkkohallituksen toimihenkilöiden kanssa yrittäneet ottaa huomioon esitetyt ehdotukset – joita on tehnyt muun muassa Meidän Metsämme -ryhmä – kun olemme suunnanneet seurakuntiin ohjeistusta. Tämä liittyy esimerkiksi siihen, miten luonnon moninaisuus ja virkistysarvot otetaan huomioon metsänhoitosuunnitelmia kilpailuttaessa, hiilen sidonnan ja varastoinnin lisäksi.
Vikström muistuttaa, että seurakunnat päättävät itse omistamiensa metsien hoidosta.
– Seurantaryhmämme voi vaikuttaa asioihin luodulla vapaaehtoisella ympäristöjärjestelmällä sekä kannustamalla seurakuntia liittymään siihen ja ottamaan muutenkin ympäristö hyvin huomioon toiminnassaan. Kirkolliskokous ja kirkkohallitus ovat puolestaan kohdistaneet resursseja valistustyöhön ja rakennusavustuksiin, jotta seurakunnissa voitaisiin luopua öljylämmityksestä ja siirtyä kestävämpiin energiaratkaisuihin.
Porvoon entisen piispan mielestä yksi ekoteologian päätavoitteista on saavutettu: nykyään hyvin harva kirkon päättävissä elimissä istuva kiistää, etteikö kristittyjen ja kirkon tehtäviin kuuluisi ympäristöstä huolehtiminen ja kestävän kehityksen mahdollistaminen.
– Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ekoteologia olisi tullut turhaksi, päinvastoin. Sen haasteena on tukea ja selventää ympäristötyön tarpeellisuutta kirkon toiminnassa suhteessa jumalakuvaan, ihmiskäsitykseen, pelastukseen ja pyhyyden kohtaamiseen. Avainkysymykset tänään ovat yhtäältä asioiden laittaminen oikeaan priorisointijärjestykseen kirkossa, sekä toisaalta motivaation ja toivon ylläpitäminen ja vahvistaminen.