Ilari Huhtasalo, Asiantuntija, AKI-liitot ry
Kun Papiston päivien työryhmä kokoontui ensimmäiseen palaveriinsa 13.3.2020, tulisi hallitus julistamaan yhdessä tasavallan presidentin kanssa poikkeusolot vielä samana päivänä. Nopeasti kehittyneen kriisin tunnelmissa toivo puhutteli työryhmää.
Poikkeusolot lakkasivat, mutta kriisi tuntui vain muuttaneen muotoaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Tällä kertaa se ei onneksi estänyt kokoontumista Seinäjoelle!
Papiston päivät vietiin Helsingistä Pohjanmaalle, Seinäjoen Lakeuden ristiin. Seinäjoen seurakunnan papit Karoliina Virkamäki liturgina sekä kanttorit Maria Väinölä ja Lea Salumäe vastasivat Messun toteutuksesta sekä upeasta musiikista.
Lakeuden ristin kamarikuoro, osa Solina-kuorosta ja Solina-yhtye täyttivät kirkkosalin ylistyksellä ja ilolla. Lapuan piispa Matti Salomäki nimesi saarnassaan toivon ankkuriksi, joka kiinnittyy tulevaisuuteen: Luojan lupaukseen. Jumalanpalvelus televisiotiin ja on katsottavissa Yle Areenassa ensi vuoden syksyyn asti.
Papit toivon jakajina – Papiston päivät avataan
Jo messussa kohtaamisten ja jälleennäkemisten iloiset äänet tahdittivat kirkkosaliin siirtymistä ja messuun valmistautumista. Tapahtumapaikalle Seinäjoen Framille siirryttäessä seurueet olivat jo täydentyneet vanhoilla tutuilla ja keskustelut keräsivät kierroksia.
Tilaisuuden avasi Pappisliiton puheenjohtaja Janne Keränen, joka totesi, ettei Toivon ajankohtaisuutta teemana täysin osattu ennakoida, kun päivien suunnittelu aloitettiin 2019. ”Meiltä pappeina odotetaan, että olemme toivon jakajia.”
Tervehdyksensä esittivät Seinäjoen kaupunginjohtaja Jaakko Kiiskilä sekä Seinäjoen seurakunnan kirkkoherra Jukka Salo. Teatteri Hysterian Improaalto -ryhmä säesti mehevät naurut mm. Papin palkka -tangolla: ”Palkkapäivä papilla on ilon päivä, mutta päivän se palkka vain kestää.”
Vuoden pappi, hiljaisuuden joogan kehittäjä Heli Harjunpää kukitettiin aplodein. Pappisliiton apurahojen saajat julkistettiin. Paikan päällä heistä oli Miika Tarpeenniemi, jolle myönnettiin Pappisliiton tieteellinen apuraha pappien perus- ja täydennyskoulutuksen kehittämistarpeiden tutkimiseksi.
Toivon ulottuvuuksia käsiteltiin paneelikeskustelussa, johon osallistuivat professori Risto Saarinen, TM Piia Rytilä, tutkija, kirjailijapastori Panu Pihkala ja TM Anu Rask. Saarinen eritteli toivon teologiasta käytyä keskustelua viime vuosikymmeninä ja arvioi, että 1990-luvulla toivo tulkittiin suureksi eskatologiseksi toivoksi. Nyt olisi etsittävä arkitoivoja: pienten ilojen teologiaa.
Paneelikeskustelu luotasi aikamme kysymyksiä sodasta ja ympäristökriisistä ja vaikeutta paeta niitä maailmassa, jossa teknologia tuo uutiset kaikkialle koko ajan. Anu Rask kertoi, että sukupolvien väliset keskustelut tuovat toivoa ja ymmärrystä siitä, että jokaisella sukupolvella on oma sarkansa kynnettävänä ja kullakin kriisinsä siedettävinä. Osa keskustelijoista kertoi tietoisesti rajoittavansa uutisvirran seuraamista.
Kohtaamiset täyttivät Framin
Jos painavien aiheiden paneelikeskustelu kynti aikamme suuret huolet, oli tauolla tarjolla vastapainoa. Puheenvuoroja rytmittivät Sanna Ågrenin, Anu Mäki-Latvalan ja Ossi Mäki-Reinin houseband, jonka monipuoliset tulkinnat kunnioittivat laulujen luonnetta, mutta löysivät niihin tuoreen popahtavan otteen.
Framin aula täyttyi aina ohjelman välissä iloisesta puheensorinasta sekä jälleennäkemisistä. Näytteilleasettajien pöydistä löytyi kirjallisuutta, vaatteita, asusteita ja virikkeitä seurakunnan työhön.
Mikko Pyhtilä seurasi Papiston päiviä Suomen Lähetysseuran pöydän takaa. Esillä oli Lähetysseuran kustantamaa sekä seuran työhön liittyvää kirjallisuutta.
Pyhtilä kertoo käyneensä hyviä keskusteluita vieraiden kanssa lähetystyön sekä kirkon työalojen rajapinnoista. Esimerkiksi Pyhtilä mainitsee lähetystyön näkyvyyden rippikoulussa sekä kansainvälisen kirkon näkymisen seurakunnan arjessa.
”Huomaan, että olemme tekemisissä ammattiryhmän kanssa, jolle kirjat ovat tuttuja ja tärkeitä”, Pyhtilä sanoo.
Iltajuhla Rytmikorjaamolla
Papiston päivien iltajuhlaan kokoonnuttiin Seinäjoen Rytmikorjaamolle, jonka tilava sali antoi mahdollisuuden kierrellä ja kohdata. Ruokaisa salaattipöytä sekä iltapalatarjoilut lähettivät yöpuulle hyvin ravittuja pappeja. Illan ohjelmasta huolehtivat täysin laidoin vuorovaikutukselle antautunut koomikko Mikko Vaisaari sekä kitaravahvistimet yhteentoista kääntänyt J. Huumo Rock ’n Rolls Band. Loppuillasta isosta salista kadonneet papit saattoi löytää sivutilasta karaokelaitteen ympäriltä.
Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon
Hiippakuntadekaani Terhi Kairan raamattutuokio aloitettiin Jeremian kirjan 29:11 luennalla – ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”
Maanpuolustuskurssin oppeihin viitannut Kaira kiinnitti huomiota suomalaisten laskeneeseen instituutioihin kohdistuvaan luottamukseen sekä heikentyneeseen oikeudenmukaisuuden kokemukseen. Kaira sanoi, että kirkolta odotetaan nyt uskon ja turvan sanoja ja tekoja, heikkojen puolustamista. Puheenvuoro päättyi julistukseen: Jumalan lupaus tulevaisuudesta ja toivosta kuuluu kaikille.
Ympäristökatastrofi on jo täällä
Voiko perustotuuksien järkkyminen viedä kohti olennaista? Ympäristöahdistus sekä ympäristökatastrofiin liittyvät tunteet ovat hälyttävän yleisiä nuorilla. Panu Pihkala esitteli tutkimusta sekä ympäristöahdistusta käsitteleviä teoksia ja kysyi, mitkä ovat papin työkalut yhteisön hädän äärellä. Toivottomuuteen ei ole syytä vajota: Pihkalalle toivo on merkityksellisyyttä – käsitys siitä, että tehtävällä työllä on merkitys, joka ei riipu lopputuloksesta.
Pihkala esitti ympäristökatastrofin tuottamat tunteet myös mahdollisuutena: eksistentiaalis-hengellisten pohdintojen lähteenä. Kun koko tulevaisuus vaikuttaa olevan uhattuna, saattaa perustotuuksien ja -uskomusten järkkyminen viedä kohti olennaista. Epämukavalta ja pahalta vaikuttavaan muutokseen voi kätkeytyä myös jotain tärkeää.
Ympäristökeskusteluun liittyvästä polarisaatiosta ja vastakkainasettelusta pitäisi päästä Pihkalan mukaan eteenpäin. Vastahakoisuuden tunteet pitäisi kohdata, huomioida ja validoida. Vastaavasti pappien olisi tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisestaan työnsä keskellä.
Papiston päivien työpajat järjestettiin Framin sekä Seinäjoen seurakunnan tiloissa. Niissä käsiteltiin sosiaalisen median henkilöbrändejä ja perehdyttiin uusiin suomalaisiin pyhiinvaellusreitteihin. Alvar Aalto -kierroksella tutustuttiin kaupungin arkkitehtonisiin aarteisiin.
Panu Pihkalan, piispa Matti Salomäen ja Esko M. Laineen puheenvuorot löydät kokonaisuudessaan verkkosivuiltamme pappisliitto.fi/papistonpaivat
Pappisidentiteetti etsii tasapainoa
Sukupolvemme pappien identiteetti sekä kirkon käsitys pappeudesta ovat jännitteiset, arvioi kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine puheenvuorossaan Pappi uudella vuosikymmenellä. Uuden aikuisuuteen astuneen sukupolven uskonnollisuus on Hannu Rantalan kirkkososiologisen väitöskirjan Liittyä ja irtautua: Tutkimus uskonnollisen yhteisöllisyyden rajapinnoista näkemänä huokoisten rajapintojen määrittelemää. Uskonnollisten yhteisöjen rajapinnoissa liikutaan joustavasti: yhteisöihin liittyminen, irtautuminen ja sitoutuminen voivat olla samanaikaisia tapahtumia.
Laine tulkitsi tutkimusta siten, että jälkimodernina aikana myös pappeus on identiteettinä liikkeessä rajapinnoilla. Pappi voi joustavasti identifioitua papiksi ja samanaikaisesti sitoutua muihin ympäröiviin identiteetteihin. ”Toisiaan seuraavat pätkät, ja seuraavan odotus ei voi olla vaikuttamatta siihen, millainen identiteetti papilla on ja mitä hän kantaa mukanaan.”
Laine jäljitti postmoderniin liitettävän kuvan lomittuvista identiteeteistä lännen kirkon sirpaloitumiseen, jonka jälkeen lännessä ei ole ollut yhtä kirkkoa. Käsitys pappeudesta on kuitenkin Laineen mukaan syntynyt ja kehittynyt yhden yhtenäisen kirkon aikana.
Laine viittasi piispa Teemu Laajasalon Helsingin hiippakunnan synodaalikokouksessa pitämään puheeseen, jossa Laajasalo muistutti, että vaikka papistossa esiintyy moninaisuutta, on virka yksi ja yhteinen.
”Kun kuuntelen nuorempien kollegojen kipuilua siitä, millaista on olla pappi tässä maailmanajassa ja tilanteessa ja miten he rakentavat omaa pappisidentiteettiä ja pappeuttaan ja toisaalta kuuntelen Teemu-piispan puhetta pappeudesta, tulee jotenkin postmoderni tunnelma sellainen, jossa vastakohtia yritetään sovittaa yhteen, toki hyvällä tahdolla ja rakkaudella”, Laine kuvasi.
Laine jatkoi arvioiden, että näitä kahta jännitteistä pappiskäsitystä on jouduttu selvittämään myös Suomen kirkon pappisliiton historiassa. Hyvänä esimerkkinä tästä hän piti kirkon työehtosopimusjärjestelmään siirtymistä, jonka myötä papisto pystyi neuvottelemaan työehdoistaan ja palkkauksestaan. Kun aiemmin katsottiin, että ”virka sitoi, vaati kaiken ajan ja kaiken virran”, pidettiin sopimusjärjestelmän piiriin siirtymistä jopa pappislupauksen pettämisenä. Käsitys annetusta, objektiivisesta, yhdestä pappisvirasta istuu lujassa, mutta kirkkohistoriaa lukiessa tuntuu kaukaiselta.
Näiden kahden jännitteisen pappiskuvan tasapainon etsimisestä nousee Laineen mukaan se tulevaisuuden kirkko, jossa tunnistamme ja vastaamme maailmanlopun puheeseen sekä muistutamme, että toivoa on, ja toivo on Kristus itse.
Kotiin viemisiksi hiukkanen toivoa
Piispa Matti Salomäki lähetti papit matkoihinsa: ”Toivo on kuin tie maassa; tie ei ole koskaan ollut, mutta kun monet ihmiset kävelevät siitä, tie syntyy. Nyt on meidän tehtävämme lähteä tallaamaan tuota polkua, niin että siitä syntyy tie kaikkien kävellä, toivon tie.”
Lähtöpäivänä kysyin Tapiolan seurakunnan kappalainen Ossi Tervoselta, mitä päiviltä lähtee mukaan kotiin viemisiksi. ”Hiukkanen toivoa”, Tervonen vastasi. Parasta Tervosen mukaan kuitenkin olivat kollegat. Aamen.