Henri Järvinen, pastori, Helsingin seurakuntayhtymä
Onko nykytaidemusiikki oikeasti olevinaan musiikkia? Miten sitä tulisi kuunnella tai ymmärtää? Eikö kukaan enää sävellä kaunista klassista? Näihin kysymyksiin monet nykypäivän säveltäjät ja muusikot joutuvat vastaamaan. Säveltäjä Osmo Tapio Räihälä selventää kirjassaan, mistä nykymusiikissa on kysymys ja miten sitä tulisi lähestyä. Samalla hän joutuu perkaamaan koko musiikin käsitettä.
Räihälän uutuuskirja Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa? syntyi tarpeesta selventää yleistajuisesti klassisen musiikin ja varsinkin nykypäivän taidemusiikin olemusta.
– Koko kirjaprosessi alkoi siitä, kun olin yhdellä lukemattomista kävelyretkistä vaimoni kanssa. Hän on ammattiviulisti ja soittaa paljon nykytaidemusiikkia. Monesti keskustelu alkoi olla puoleltani melkoista paasausta, jolloin hän totesi, että voisit kirjoittaa aiheesta jotain.
– Viimein pitkän sävellysrupeaman jälkeen tuntui sopivalta ryhtyä vaihteeksi kirjoittamaan. Huomasin, että vaikka onkin tehty paljon musiikkitiedettä ja julkaistu alan asiantuntijoiden pohdintaa, niin aiheesta ei ole kukaan kirjoittanut yleistajuisesti. Halusin tehdä kirjan, joka ei työntäisi musiikin kuulijaa entistä kauemmaksi aiheesta.
Vaikka Räihälä onkin työnsä puolesta jatkuvasti tekemisissä musiikin kanssa, hänen suhteensa siihen on varsin, voisiko sanoa, normaali.
– Vaikka sävellän niin sanotusti vaikean kuuloista musiikkia, en itse pidä ihan kaikenlaisesta. Olen kuullut paljon mielestäni tuskallista musiikkia. Kaikesta ei tarvitse pitää päästäkseen musiikkia lähelle.
Räihälä korostaa, että koko klassisen musiikin käsite on problemaattinen, eikä sitä ole helppoa määritellä.
– Kirjan yksi pääteeseistä on, että klassinen musiikki ei ole tyyli, vaan se on sateenvarjo, jonka alla on monenlaisia musiikkityylejä. Tietysti vain osa kaikesta sävelletystä musiikista on ollut niin korkealaatuista, että se on säilynyt meidän aikaamme asti.
Termin problemaattisuutta lisää se, että nykyään kaikissa asioissa syntyy klassikkoja. Omana aikanaan klassisella musiikilla ei ollut samaa asemaa, mikä sillä on nykyään.
– Ennen ei ollut samanlaista julkista konserttielämää kuin nykyään. Taidemusiikki oli pienten ja korkeasti sijoittuneiden yhteiskuntaluokkien maailmaa. Laajoja kansankerroksia koskettaneesta kansantaiteesta meillä on vähemmän tietoa.
– Ennen ei tarvinnut myydä musiikkia kuten nykyään, eikä ollut kaikista tuuteista kuuluvaa populaarimusiikkia. Nykyään soivan musiikin ja äänen tulva on niin valtava, ettemme voi edes kuvitella menneisyyden ihmisten musiikkimaailmaa. Voisi sanoa, että ennen musiikki oli kuin kasvot peilissä, olemassa vain silloin, kun katsoit peiliin.
Yksi laajemmat kansankerrokset läpäissyt taidemusiikin muoto oli kirkkomusiikki. Toinen oli ooppera.
– On hauskaa, että nykyään hyvin elitistiseksi ja korkeakulttuuriksi ymmärretty ooppera oli aikaisemmin varsin yleistä kansanhuvia. Oopperassa käytiin viihtymässä ja seurustelemassa.
Miksi klassinen muuttui vaikean kuuloiseksi?
Syitä nykytaidemusiikin kummallisuudelle voi löytää länsimaiden kulttuurisesta kehityksestä 1800-luvun lopulta alkaen. Erilaiset taidelajit etsivät uutta ilmaisua ja suuntaa. Perinteiseen klassiseen tottuneesta konserttivieraasta nykytaidemusiikki voi kuulostaa vähintäänkin oudolta.
– Klassista musiikkia sävellettiin viimeksi sata vuotta sitten, ja siitä versonut nykytaidemusiikki halusi heittää perinteiset säännöt romukoppaan. Tuon kehityksen seurauksena musiikki on muuttunut monimutkaisemmaksi, siihen on tullut vivahteita ja tasoja, melodian ja rytmin lisäksi mukaan on tullut muun muassa sointiväriasioita. Vähitellen musiikki muuttui oudon kuuloiseksi kuuntelijan korvissa.
Vallalla oli myös yhteiskunnallinen demokraattisuuden ihanne, hyvänä esimerkkinä Arnold Schönbergin kehittämä kaksitoistasäveljärjestelmä, jossa kaikki sävelet ovat täydellisen tasa-arvoisia. Viimein toisen maailmansodan kauhut vaativat länsimaissa suurta kulttuurista uudistusta.
– Itse vedän rajan toisen maailmansodan päättymiseen. Sen jälkeen taidemusiikissa pyrittiin voimakkaasti pois siitä kulttuurista, joka oli ollut ennen sotaa. Kehitys on täysin rinnakkainen muiden taidelajien, yhteiskunnan ja tieteen kanssa. Runoudessa katosivat rytmi ja loppusoinnut ja vanhat ilmaisutavat hajosivat. Kuvataiteessa maisemat muuttuivat abstrakteiksi. Musiikissa maailma muuttui monitasoisemmaksi ja pirstaleisemmaksi.
Musiikkia ei voi pohjimmiltaan ymmärtää
Räihälä pohtii kirjassaan, että hieman ristiriitaisesti juuri musiikissa on päädytty ikivanhojen teosten arvostamiseen, kun muissa taidemuodoissa arvostetaan paljon enemmän tuoreita ja uusia näkökulmia.
Ehkä tästä syystä 1900-luvun aikana musiikissa lähdettiin kahteen suuntaan: populaariin ja taiteelliseen. Ne ovat johtaneet omissa ääripäissään viihteeseen ja käsitetaiteeseen. Silti Räihälän mielestä esimerkiksi John Cagen musiikkitaiteen ja Euroviisujen viihdemusiikin väliin mahtuu paljon hyvää tunnistettavaa musiikkia.
– Taidemusiikista on vuotanut paljon materiaalia populaarimusiikkiin. Etenkin progressiivinen rock ja konemusiikki ovat saaneet paljon vaikutteita nykytaidemusiikista. Esimerkiksi tekno on taidemusiikin puolella syntyneen elektronisen musiikin perillinen. Nykyään myös taidemusiikki saa paljon vaikutteita populaarimusiikista. Ehkä nämä rajat menettävät pian merkityksensä.
Ihmiset myös altistuvat ja jopa ihastuvat tietämättään nykytaidemusiikkiin. Erityisesti se näkyy elokuvissa, tv-sarjoissa ja tietokonepeleissä. Kukapa ei tuntisi Twin Peaksin, X-filesin tai Game of Thronesin musiikkia.
– Valtaosa on toki tonaalista ja populaarimusiikkia, mutta mukana on paljon erilaisia tunnetiloja kuvaavaa äänimaisemaa, joka on paljolti nykytaidemusiikkia. Ihmiset hyväksyvät ja ovat jopa innoissaan näistä kohdista, mutta sama ihminen ei välttämättä haluaisi mennä konserttiin kuuntelemaan tätä musiikkia.
Nykytaidemusiikkia on joskus kuvattu tunteettomaksi. Siihen tosiaan pyrittiinkin hetken aikaa 1900-luvun alussa, mutta Räihälä korostaa, että neurologisten tutkimusten mukaan musiikki on pitkälti tunnetta. Ihminen saattaa liikuttua juuri elokuvien äänimaisemista tai innoissaan tanssia konemusiikin tahdissa.
Miten sitten on ymmärrettävä se vaikeampi ja monikerroksisempi musiikki, jota esitetään hienoissa konserttisaleissa ja nykymusiikkitapahtumissa?
– Nykytaidemusiikkia tulisi lähestyä kuten oman aikamme kuvataidetta. Ei sekään välttämättä esitä tunnistettavia asioita, mutta kuvat saattavat näyttää hienoilta. Musiikin kuuntelemisessa on paljon kyse siitä, mitä me siltä odotamme. Jos odotamme selkeyttä, niin varmasti petymme nykytaidemusiikkiin, koska ei musiikkikaan selkeyttä hae. Meidän kannattaa keskittyä kuuntelemaan sointeja, värejä, hahmoja ja ennen kaikkea, miten musiikki vaikuttaa minuun. Ja tarvitseeko musiikkia ymmärtää? Jos voimme selittää musiikkia, niin emme enää tarvitse sitä. Mysteeri katoaa.
Klassisia ja nykyisiä musiikin erikoisuuksia
Pitkä työhakemus
Bach sävelsi kuusi konserttoa työhakemuksiksi Brandenburgin kreiville 1721. Ne piti tehdä salassa, kun hänellä oli samaan aikaan vakanssi toisaalla. Nuottirullat löytyivät kreivin arkistosta avaamattomina 1849.
Säveltäjä arkkitehtinä tai toisinpäin
Nuori arkkitehtiopiskelija Iannis Xenakis innostui elektronisesta nykymusiikista ja sai Oliver Messiaenilta sävellysopetusta. Partituurit hän laati millimetripaperille ja sävelet matemaattisesti yhtälöinä. Ilmeisesti hänen ”piirustustensa” perusteella ei ole rakennettu yhtään taloa. Hänen tunnetuin rakennuksensa kuitenkin perustui orkesteriteoksen teemoihin.
Maailman pisin urkukappale
Jos pitkät loppusoitot puuduttavat, niin kannattaa muistaa John Cagen teos Organ2/ASLSP (As Slow as Possible), jonka ensiesitys alkoi Sankt Burchardtin katedraalissa vuonna 2001, ja sen on määrä jatkua vuoteen 2640. Yksi sävel kestää vuosikausia, esimerkiksi vuonna 2013 syttynyt sävel vaihtui vuonna 2020 ja soi edelleen.