Tervetuloa kotiini, muukalainen
Saara Laakkonen
Teologian opiskelija, Helsingin yliopisto
Kun koronapandemia alkoi, jäi koko yhteiskunta yhtäkkiä kotiin. Työpaikat ja koulut suljettiin, ja erilaisista etäyhteyksistä tuli arkipäivää. Sosiaaliset suhteet jäivät tauolle. Mutta nopeasti alkoikin käydä niin, että kun lakkasimme tapaamasta toisiamme, päästimmekin heidät lähemmäksi itseämme kuin aikaisemmin: Päästimme heidät kotiimme.
Viimeisen reilun puolen vuoden kuluessa olen nähnyt opiskelijana ja opiskelijaedustajana enemmän kirjahyllyjä, hirsiseiniä ja keittiön kaapistoja täysin tuntemattomien ihmisten kodeista kuin milloinkaan. Olen nähnyt muista ihmisistä puolia, joita en olisi ikinä arvannut olevankaan heissä. Etäkokouksista ja -luennoista on tullut mahdollisuus kurkistaa pois omasta kodista jonkun muun elämään. Olen jopa yhdessä työyhteisössä, jossa olemme sopineet kokoustavamme joka kerta eri huoneissa, jotta muut pääsevät näkemään erilaisen taustan kuin viimeksi. Ennen kisattin ennen kokouksen alkua small talkissa siitä, kellä on hienoin kahvikuppi, kun nyt kiinnitetään huomiota siihen, kenen kodissa on mielenkiintoisimmat yksityiskohdat. ”Kukkiipa sinun kliiviasi ihanasti.”
Toivon, että tulevaisuudessakin löydämme uusia tapoja kohdata toisemme.
Eikä pilkahdus omasta tai toisen elämästä ole jäänyt vain kodin seinien tasolle. Varmasti jokainen osaa kertoa hetkistä, jolloin kameraan on tullut pällistelemään koira tai jonkun lapsi. Niin tärkeää kokousta en ole vielä nähnytkään, että sen puheenjohtamista ei voisi keskeyttää leperrelläkseen kissalle. Itse ainakin otan tarkoituksella kissan joskus syliini web-kameran ollessa päällä.
Etänä tehty työ on osoittanut, että meillä on tarve tuoda omaa elämäämme esille. Se ei riitä, että hoidamme vain sen, mitä yhdessä kuuluu ja jatkamme sitten elämäämme kokousten ulkopuolella. Kun emme voi tavata kahvipöydässä ja kertoa, mitä meille kuuluu, ja kun kokoukset ovat etänä vain tiukkaa asiaa, meidän on keksittävä uusia keinoja tuoda ulos persoonallisuuttamme muille. Samaan aikaan olemme päästäneet lähellemme omaan kotiimme ihmisiä, jotka eivät sinne vielä vuosi sitten olisi ikinä kuuluneet. Yhtäkkiä koti ei olekaan enää liian henkilökohtainen tai yksityinen paikka.
Minä ainakin olen huomannut, että tahdon näyttää ihmisille, millaisia kirjoja minulla on hyllyissäni ja miten hyvin viherkasvini voivat. Ihan kuin tulisi vieraita ilman, että tarvitsee pahemmin edes siivota. Maailma tuskin palaa enää täysin ennalleen, vaikka korona lähtisikin. Itse ainakin toivon, että tulevaisuudessakin löydämme uusia tapoja kohdata toisemme, vaikka etäisyyksiä olisi kilometrien verran. Sitä ennen tervetuloa kotiini, tällainen minä olen.
Kirjoittaja on Kirkon akateemiset AKI r.y:n ja Pappisliiton hallitusten opiskelijaedustaja.