Valmistumisen sietämätön keveys

Petja Kopperoinen
Teologian maisteriopiskelija, Helsingin yliopisto

Kävelin sisään Helsingin yliopiston päärakennukseen tuoreena teologian fuksina. Tätä päivää oli odotettu kuin kuuta nousevaa, ilmassa tuntui odotus ja jännitys – mitä tulevat opintovuodet toisivatkaan tullessaan. Tuolloin ajattelin, että ensimmäistä päivää suuremman onnellisuuden tunteen toisi valmistumispäivä. Siksi tuntui oudolta, että tiedekunnan opiskelijoissa oli lukuisia ohjeellisesta opiskeluaikataulusta jälkeen jääneitä, N:nnen vuoden opiskelijoita.

Vuosia on vierähtänyt tuosta ajasta, opiskelijoita on virrannut Porthanian pyöröovista sisään ja ulos. Nyt itse N:nnen vuoden opiskelijana ymmärrän, mikä saa ihmisen lykkäämään valmistumistaan ja jäämään tiedekuntaan vuosikausiksi. Opiskelijakulttuuri vie mukanaan, mikä osaltaan aiheuttaa opintojen viivästymistä. Tunne yhteenkuuluvuudesta, ainutlaatuinen ympäristö ja kulttuuri aiheuttavat omanlaisensa tunteen, joka saa opiskelijan jäämään. Kuitenkin suurin syy valmistumisen viivästymiselle on kasvava ahdistuksen tunne.

Aikuisuus ahdistaa. Valmistuminen ahdistaa. Koko elämä menee kertaheitolla uusiksi, täytyy opetella uudet rutiinit, olla oikeasti aikuinen. Vaikka valmistuminen ja työelämään siirtyminen on päämäärä, jota yliopistokoulutuksella pyritään saavuttamaan, silti ahdistaa. Kirjoitushetkellä itselläni on jäljellä enää kaksi viikkoa siihen, että saan pappisvihkimyksen ja siirryn kirkon palvelukseen.

Myös pappisvihkimys ahdistaa. Tieto siitä, että helatorstaista hautaan kantaa harteillaan pappeuden iestä, olkoonkin sitten alttarilla tai kapakassa karaokessa. Nuoruus vaihtuu yhdessä yössä mustaan pantapaitaan, jonka kantajaa ei hevillä edes uskota nuoreksi. Vaikka kuinka kokisi olevansa oikealla alalla, ahdistus ei hellitä. Saisipa vielä hetken elää huolettoman akateemisen vapauden piirissä, juhlia yön pikkutunneille ja tuntea saman upeuden kuin fuksivuonnaan.

Ehkä ahdistus hellittää ajan myötä. Ehkä arki rutinoituu työelämään sopivaksi. Ehkä sitä vielä pääsee kokemaan tuulen tuiverruksen hiuksissa ja juhlimaan yökerhon lattialla sokeripalan painavuudesta huolimatta. Mene ja tiedä. Tahdon uskoa ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Moni muukin on selvinnyt valmistumisesta ja jatkanut elämäänsä, joten enköhän minäkin. Ja eivätköhän muutkin, jotka minun jälkeeni päästävät irti opiskelijaelämän riemuista ja siirtyvät poluillaan eteenpäin. Kenties aikuisuuden ilot ovat suurempia ja ihmeellisempiä kuin osaisi tässä vaiheessa uskoakaan, ja lopulta fuksivuoden odotus valmistumisen euforiasta käy toteen.

Kirjoittaja on Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja