Sillä eihän ihminen ole sapattia varten, vaan sapatti ihmistä varten
Hanna Ojuva, Läntisen teologian opiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Jaksaminen ja sen haasteet eivät varmasti ole yhdellekään opiskelijalle vieras aihe. Opintojen kuuluisi edetä tietyssä tahdissa, ja samaan aikaan pitäisi myös osallistua harrastuksiin ja opiskelijatapahtumiin, jotta ei eristäydy tai jää yksin. Monilla tähän palettiin kuuluu myös osa-aikainen työpaikka tai vähintäänkin harjoittelupaikka. Opiskeluvuodet ovat urakka, jota pyörittää ajatus tuosta ikuisesti saavuttamattomissa olevasta hetkestä, jolloin kaikki helpottaisi. Suoritusyhteiskuntaamme kuuluu kuitenkin olennaisesti se, että heti opintojen jälkeen opiskelijoista pitäisi tulla tuottavia yhteiskunnan jäseniä työpaikoilla.
Työelämään kiinni pääseminen voi olla raikas tuulahdus ja pitkään odotettu virstanpylväs. Ensiaskeleet työpaikalla voivat totisesti olla innostavia, kutkuttavia ja kaikkea siltä väliltä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että monet intoa puhkuvat, nuoret työntekijät ovat palaneet nopeasti loppuun. Erityisesti kirkon aloille suuntautuvilla työajaton työaika ja kasaantuvat työtehtävät syövät jaksamista, sillä olosuhteet luovat monille haasteita levon ja virkistäytymisen suunnittelun suhteen. Oikeastaan pelkästään ajatus levon kalenteroimisesta kuulostaa raskaalta, ja usein se saattaakin tarkoittaa akkujen lataamista ylhäisessä yksinäisyydessä – ovathan työpäivät täynnä lukuisia kohtaamisia.
Tästä herääkin kysymys siitä, miten yhteiskunnassa, ja nimenomaan seurakunnissa, puhutaan levosta ja virkistäytymisestä. Yleisesti ottaen länsimaisessa kulttuurissa on tapana ajatella, että lepo tulee ansaitusti työpäivän jälkeen. Tällainen ajattelu johtaa kuitenkin helposti oravanpyörään, jossa päivän kuormat pyritään nollaamaan unella, jonka laatua ei aina voi taata. Näin ollen seuraavaan päivään herätessä ei välttämättä ole levännyt tarpeeksi, jolloin myös se päivä alkaa tuntumaan raskaalta. Inspiroivaa onkin ajatus siitä, että lepo ei olisi edellisestä päivästä palautumista varten, vaan pikemminkin seuraavaan päivään varustautumista varten. Riittävään lepoon ei toisaalta riitä pelkkä nukkuminen, vaan myös ihmisen keho ja mieli vaativat virkistäytymistä. Tätä tehtävää eivät täytä työporukan virkistyjäiset kerran vuodessa tai päikkärit luentojen välissä, vaan siihen tulee kiinnittää huomiota viikoittain ja jopa päivittäin. Omavoimaisesti virkistäytyminen tapahtuu silti usein sen hetkisen tunteen kautta, eikä välttämättä peilaa syvempää tarvetta. Tämän vuoksi olisikin tärkeää rohkaista toisiamme etsimään Jumalan mielen mukaista, todellista lepoa ja virvoitusta niin työpaikoilla kuin jo opintojen aikana.
Riittävään lepoon ei toisaalta riitä pelkkä nukkuminen, vaan myös ihmisen keho ja mieli vaativat virkistäytymistä.