Opiskelijan koronadystopia
Petja Kopperoinen, Seurakuntapastori, Paavalin seurakunta
Herätyskello soi aamulla, vaikken ole menossa minnekään. Päivät etenevät samalla kaavalla, joka on toistunut jo viikkoja tai ehkä jopa kuukausia, ajantaju on hämärtynyt. Koira ulos, kahvi tippumaan ja suihkuun. Vanhasta tottumuksesta katsoo peiliin ja on laittavinaan itsensä sen näköiseksi kuin olisi lähdössä jonnekin. Tunnen eläväni Stephen Kingin dystopiaromaanissa tai Stanley Kubrickin elokuvassa, jossa juoni etenee verkkaisesti ja jonka katsomisesta tulee omituinen olo.
Harkitsin lähteväni pois pääkaupunkiseudulta, koska enää ei ole väliä, missä aikaani vietän tai asun. Mutta en voi poistua mihinkään – Uudenmaan rajat ovat suljettuina ja poliisi sekä puolustusvoimat seisovat rajalla. Pääministeri on käskenyt jäädä kotiin. Nyt ei kuulemma ole oikea aika matkustaa tai mökkeillä. Välillä täytyy nipistää itseään, jotta tietää olevansa hereillä tai elävänsä.
Tässä elämä nyt on. Onneksi koira pitää seuraa – on edes joku, jolle puhua. Muuten saattaisi unohtaa koko puhetaidon.
Ainoa ihmiskontakti on joukko mustia ruutuja näytöllä. Jos käy tuuri, pyytää luennoitsija kaikkia avaamaan tietokoneidensa kamerat. Kameran avaamisesta tulee stressi; huomaavatkohan nuo muut, miten yksinäiseltä tuntuu. Huomaavatkohan he, että makaan sohvalla toinen käsi sipsipussissa. Tuntuu kuitenkin onnelliselta, että kameroiden välityksellä saattaa nähdä ihmiskasvoja kokonaisina, eikä ainoastaan silmiä, kuten lähikaupassa on nykyisin tapana. Lähikaupassa käyminen tuo mieleen E.T.:n kohtauksen, jossa tiedemiehet suojapuvuissaan tutkivat ulkoavaruuden oliota. Nyt suojapukuja käytetään ihmisiltä suojautumiseen.
Tunnen elävänä Stanley Kubrikin elokuvassa, jossa juoni etenee verkkaisesti ja jonka katsomisesta tulee omituinen olo.
Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys järjestää illalla tapahtuman, jotta opiskelijat tapaisivat toisiaan edes jotenkin. Sekin ruutujen välityksellä – totta kai. Mutta silloin sentään voi jutella muustakin kuin patristiikasta. Etätapahtumien suurinta antia on katsella, kuinka muut opiskelijat istuvat apaattisina kotonaan. Juodaan olutta ja tuijotetaan pikselien muodostamia kasvoja. Kuvitellaan, että ollaan samassa tilassa juhlimassa.
Tapahtuman jälkeen käperryn sänkyyni. Selaan sosiaalista mediaa läpi tuhannetta kertaa. Vastaan tulevat vain samat aikamatkameemit, jotka ennakoivat poikkeustilan kestävän vuosia. Nauran, vaikka samalla pelottaa, jos meemit ovatkin oikeassa [ja olivathan ne].
Mietin kaikkia niitä kertoja, kun joku pyysi mukaansa, minne tahansa. Olisiko silloin lähtenyt, jos olisi tiennyt tämän ajan koittavan. Nuoruusvuodet lipuvat ohitseni kotona makoillessa. Mitään tekemättä. Ummistan silmäni toivoen, että aamulla kaikki on ollut vain surrealistista painajaista.