Risto Saarinen, Ekumeniikan professori, Helsingin yliopisto
Papiston päivillä lokakuussa 2022 keskustelimme kanavatyöskentelyssä suunnittelun ja toivon suhteesta. Ryhmätöissä korostui yhtäältä hyvän suunnittelun ja toivon yhteispeli. Toisaalta korostui joustavuus ja avoimuus uudelle. Hyvin suunniteltu toiminta ylläpitää toivoa, mutta strategioita ei pidä toteuttaa pakkomielteisesti ja ryppyotsaisesti.
Varhaisesta lapsuudesta muistan maanviljelijävaarini, jolla oli hevonen ja heinäkärryt. Nuo puiset kärryt olivat niin raskaat, että ihminen ei saanut niitä liikkumaan mihinkään suuntaan. Hevonen sen sijaan veti niitä tarmokkaasti.
Nykymaailmamme suuret ongelmat, kuten sota ja pandemia, mutta ennen muuta ilmastonmuutos, ovat kuin paikalleen pysähtyneitä raskaita kärryjä. Emme saa niitä omin voimin liikkumaan. Mistä saisimme hevosvoimia, jotka antaisivat motivaation ja myös kyvyn saada aikaan muutosta?
Toiveajattelun vaarat
Toivoa esitetään toisinaan tällaiseksi voimaksi. Jos vain olemme optimistisia ja toiveikkaita, reippautemme kasvaisi ja alkaisimme motivoitua muutokseen. Meillä voisi olla ”voimana toivo”, niin kuin hyvinvointioppaissa joskus kirjoitetaan.
Länsimaisen ajattelun historiassa tällaista toivokäsitystä on antiikista alkaen ja aina nykypäivään saakka arvosteltu kovin sanoin. Toivon käyttö voimavarana on toiveajattelua, eräänlaisen illuusion taikka harhakuvan luomista. Antiikin ajattelijoiden mukaan nuoret joutuvat usein pettymään juuri turhan toiveikkuutensa vuoksi. Aikuinen, kypsä ihminen ei enää elä samalla tavalla haaveiden ja toiveiden ympäröimänä.
Toivon taakseen jättäminen on nykypäivänäkin suositeltu ajattelutapa. Euroopalainen extinction rebellion -liike, Suomessa Elokapinan nimellä tunnettu, lanseerasi pari vuotta sitten iskulauseen ”when hope dies, action begins”, eli kun toivo kuolee, toiminta alkaa. Ajatuksena on tällöin juuri turhan toiveajattelun taakseen jättäminen. Vasta kun tajuamme, ettei toivoa ole, kykenemme toimimaan vapaasti ja ilman harhaluuloja.
Hieman lievemmässä muodossa toiveajattelua ovat arvostelleet niin kutsutun positiviisen ajattelun kriitikot. Barbara Ehrenreichin mukaan amerikkalaisen yhteiskunnan pyrkimys optimismiin ja positiiviseen ajatteluun on tosiasiassa vienyt ihmisiltä kyvyn ymmärtää elämän vaikeita ja vakavia asioita. Näin positiivinen ajattelu estää vaikeuksien voittamista.
Toivominen pitää siis erottaa pelkästä toiveajattelusta. Monissa kielissä näille kahdelle asialle on eri sanatkin, niin kuin englannin hope ja wish tai saksan hoffen ja wünschen. Filosofien ja Elokapinan olennaista toivokritiikkiä vastaan voidaan puolustaa lujempaa ja oikeutetumpaa toivoa. Kristinuskossa luja toivo esitetään Jumalan lupaukseen ja uskollisuuteen ankkuroituneena.
Kantin luja toivo
Myös maallisessa ja järkiperäisessä ajattelussa voidaan luonnehtia luja ja oikeutettu toivo. Saksalainen filosofi Immanuel Kant kuvaa tällaista toivoa teoksessaan Puhtaan järjen kritiikki. Vaikka Kant ei yli 200 vuotta sitten kirjaa kirjoittaessaan tiennyt mitään ilmastonmuutoksesta, hänen ajatuksiaan voidaan soveltaa myös ilmastoahdistukseen.
Teoksensa loppupuolella Kant esittää niin kutsutun puhtaan järjen kaanonin. Sen mukaan järjen käyttö tiivistyy kolmeen kysymykseen: 1.Mitä voin tietää? 2.Mitä minun tulee tehdä? 3.Mitä saan toivoa?
Kolmannen kysymyksen verbi ”saada” tarkoittaa tässä lupaa taikka oikeutusta. Kant opettaa, että kaksi ensimmäistä kysymystä tulee ensin pohtia kunnolla. Vasta niiden jälkeen avautuu kolmas kysymys.
Kun tietämisen ja tekemisen ehdot täyttyvät, henkilöllä on lupa taikka oikeutus toivoa, Kant ajattelee. Hän varoittaa lukijaansa, että lupa taikka oikeus ei sinänsä takaa, että toivomisen kohde toteutuu. Jokin ulkoinen seikka voi hyvinkin estää toivon toteutumisen. Mutta oikein tietävällä ja tekevällä henkilöllä on tiedon ja tekemisen myötä lupa toivoa.
Kantilaisessa ajattelussa toivo ei ole hevonen, vaan pikemmin paikalleen juuttunut kärry. Se ei lähde liikkeelle itsestään eikä ajattelemalla myönteisesti. Kantille oikea tietäminen ja oikea tekeminen ovat yhdessä ne hevoset, jotka voivat saada toivomisen kärryn liikkeelle. Ota selvää, mikä on tiedollisesti mahdollista, ja toimi omakohtaisesti sen puolesta. Sen jälkeen sinulla on lupa toivoa, ja toivosi voi lähteä liikkeelle tiedon ja velvollisuuden suuntaisesti.
Hyvin suunniteltu toiminta ylläpitää toivoa, mutta strategioita ei pidä toteuttaa pakkomielteisesti ja ryppyotsaisesti.
Avoimuus yllätyksille
Toivo ei itsessään ole voima, vaan tietäminen ja tekeminen ovat voimia toivoa varten. Ne ovat hevosia, jotka vetävät toivon kärryä. Elokapinan iskulausetta voisi näin muuttaa muotoon: tiedon ja omakohtaisen toiminnan myötä meillä on lupa toivoa.
Vaikka toivo kytkeytyy näin toimintaan, se ei kuitenkaan ole pakkomielteistä aktivismia. Sellaisesta varoittaa antiikin myytti Aktaionista, innokkaasta metsästäjästä, joka jahtaa kaurista vinttikoiransa ja verikoiransa avulla. Vinttikoira kuvastaa nopeaa järkeä, joka laskee mahdollisuuksia. Verikoira puolestaan on tahto ja toiminta, joka siirtää laskelmat teoiksi. Aktaionin rymistely metsässä suututtaa metsänjumala Dianan, joka päättääkin muuttaa Aktaionin itsensä kauriiksi. Muodonmuutoksen jälkeen Aktaionin omat koirat, järki ja tahto, käyvät tämän kauriin kimppuun ja raatelevat isäntänsä.
Aktaion-myytti kuvaa pakkomielteistä toimintaa. Metsästäjä jahtaa lopulta itseään, hän onkin projisoinut halunsa kohteeseen kaikki omat piirteensä. Tällöin lopulta käy niin, että pakkomielteinen halu koituu metsästäjän omaksi kohtaloksi. Aktivistin suunnitelma ei saisi liikaa heijastaa vain toimijan omia kuningasajatuksia ja päähänpinttymiä. Toivotulle asialle pitäisi jättää siis myös vapautta ja toisenlaisuutta. Toivoon kuuluu valmius yllätyksiin ja joustavuus.