Janne Keränen, Pappisliiton puheenjohtaja
Papin työ on kutsumus. Luultavasti juuri siksi Pappisliiton piirissä on aina keskusteltu liiton identiteetistä: siitä millaisia palkkaan ja virkasuhteen muihin ehtoihin liittyviä vaatimuksia pappien ammattiyhdistyksellä ylipäänsä voi olla, ja kuinka suuri rooli edunvalvonnalla on liiton toiminnassa.
Liiton jäseninä on aina ollut sekä niitä, jotka toivovat liitolta selkeää ja ärhäkkää edunvalvontaa että niitä, joiden mielestä pappeuteen ei sovi yksittäisen ammattiryhmän etujen vahtiminen ja siksi pääpaino tulisi siksi olla kollegiaalisuuden ja pappisidentiteetin vahvistamisessa.
Oma tuntumani on, että viime vuosina Pappisliitto on keskittynyt enemmän ammatillisen edunvalvojan rooliinsa. Liiton asialistalla on aika konkreettisiakin työsuhteiden ehtoihin ja työpaikkojen arkeen liittyviä tavoitteita. Osa niistä myös jakaa jäsenten mielipiteitä.
Kysymys identiteetistä on ajankohtainen edelleen. Onhan evankelis-luterilainen kirkko, jonka palveluksessa suurin osa liiton jäsenistä työskentelee, suurten rakenteellisten ja kulttuuristen murrosten keskellä.
Lähivuosina seurakuntatalouksien määrä vähenee ja koko kasvaa tavalla tai toisella. Sukupolvien arvojen erot alkavat näkyä jäsenmäärässä ja verokertymässä. Kasvavalla osalla aikuisväestöä ei ole kirkkoon minkäänlaista yhteyttä. Kulttuuria määrittävän instituution asemaan tottuneella kirkolla on vaikeuksia saada sanomansa kuulluksi, kun ihmisten uskonnollinen kokemus kaihtaa auktoriteetteja.
Miten Pappisliiton tulisi näissä muutoksissa asemoida itsensä? Ratkaistavana on useita periaatekysymyksiä. Perustavin näistä koskee liiton identiteettiä: kuinka suuren painon liiton toiminnassa saa papiston ammatillinen edunvalvonta ja missä määrin on jopa omien työehtojen kustannuksella kannettava huolta koko kirkon tulevaisuudesta?
Entä mikä on suhteemme muihin kirkon ammattiryhmiin? Kuinka tiukasti on keskityttävä nimenomaisesti pappien asioiden edistämiseen? Jos haluamme tehdä edunvalvonta-asioissa nykyistä tiiviimpää yhteistyötä muiden ammattiryhmien liittojen kanssa, meidän on ehkä jätettävä joitakin omia tavoitteitamme taka-alalle.
Itse ajattelen, että ensimmäisessä asiassa on löydettävä tasapaino. Pappeuteen kuuluu kirkon palveleminen, mutta pappien työmarkkina-asemasta ei huolehdi kukaan muu kuin papit itse. Toisessa kysymyksessä ajattelen, että yhteistyötä olisi hyvä lisätä. Seurakunnat ovat ainakin toistaiseksi moniammatillisia työyhteisöjä, eikä työelämää voi kehittää huomioimatta kaikkien hyvinvointia.
Näistä ja muista periaatekysymyksistä päättää Pappisliitossa valtuusto. Uudet valtuutetut valitaan tammikuussa. Käytä siis ääntäsi, ja pidä yhteyttä hiippakuntasi valtuutettuihin.