Olen saanut lahjaksi kuun ja tähdet taivaalta

Hanna Fähnrich
Kehitysvammaistyön pastori, Oulun seurakuntayhtymä

Katselen hiihtäessäni keväisen utuisella iltataivaalla uinuvaa kuuta ja mietin, minkä takia minusta kehitysvammaistyön pappina usein tuntuu niin kuin olisin saanut kuun ja tähdet taivaalta. Teen työtäni Pohjois-Pohjanmaalla aina Koillismaan avarilta ja korkeilta Kalajoenlaakson hiekkasärkille. Minulla on 23 seurakuntaa ja sen takia olen paljon tien päällä. Korona-aikana me kehitysvammaistyön papit jouduimme käyttämään digisiltaa yksiköihimme, seurakuntiemme toimintakeskuksiin ja ryhmäkoteihin. Mutta nyt pääsemme taas rantautumaan yksiköihin, ja jopa ilman maskia. Pääosin työni on hartauksien pitoa ja läsnäoloa, mutta tähän kuuluu myös erilaisia pääsiäis- ja joulukirkkoja, rovastikunnallisia kirkkopyhiä, leirejä ja paljon rippikoulutyötä.

Minkä takia pidän työstäni paljon? Tämä työ on tässä hetkessä asustavaa, kaikkia aisteja hyödyntävää työtä, koska työskentelen aitojen, ainutkertaisten kehitysvammaisten ihmisten kanssa, joilla on juuri ajatuksen kohdalla vamma. Tuon ajatuksen vamman takia työni on luovaa. Käytän paljon musiikkia, tarinoita, kuvia ja esineitä. Yritän löytää sillan kehitysvammaisteni ajatusten tasolle käyttämällä mm. kuulo- ja näköaistia. Silloin minä olen usein tärkein sana ja kuva; olen lihaksi tullutta, elävää sanaa ja kuvaa. Olen olemuksellani sitä, mistä puhun, esimerkiksi ystävällisellä katseella tai eleellä. Ja niin löydän itsekin ihan eri tavalla siihen todellisuuteen, josta puhun ja elän, Jumalan rakkauteen.

Näiden kehitysvammaisten ihmisten on siis vaikeata ajatella nopeasti, mutta heillä on intuitiivinen lahja aistia Kristuksen läsnäoloa tässä ja nyt. Unelmoin kauan siitä, että löytäisin pään tietämisestä sydämeen. Tässäkin kehitysvammaiset ystäväni ovat lahjoittaneet minulle kuun ja tähdet taivaalta. He ovat tarttuneet käteeni ja opastaneet katselemaan sydämellä ja heittäytymään sen varaan, mitä sydämellä nähdään. Sillä vain sydämellä nähdään hyvin; nähdään se, mikä on kaikkein tärkeintä. Mitä näen, kun katselen sydämellä? Näen Kristuksen, joka kulkee todellisesti vierelläni. Näen hänet ehkä erityisen selvästi vaikeasti vammaisissa, kärsivissä lähimmäisissäni. Juuri syvästi kehitysvammaiset ihmiset kesyttävät ihmisen; opettavat hellyyttä koko luomakuntaa kohtaan. He opettavat ihmistä sinuiksi itsensäkin kanssa, kutkuttavat ihmisestä esille hänen ominta minäänsä. Ja niin tämä työ on myös matkaa omaan minuuteeni. Saan joka päivä aidommin ja armollisemmin opetella olemaan minä.

Sanalla sanoen työ kehitysvammaisten lähimmäisten kanssa on kokonaisvaltaista, kontekstuaalista ja kontemplatiivista työtä. Me kehitysvammaistyön papit lähestymme koko ihmistä kaikilla aisteilla ja pyrimme kohtaamaan hänet juuri sellaisena kuin hän on mm. ystävällisen katseen ja selkokielen avulla. Ja juuri tämän kaiken takia meillä on arvokasta annettavaa koko kirkolle aitojen, ainutkertaisten ihmistemme kanssa.