Jussi Junni
Toiminnanjohtaja, AKI-liitot ry
Korkein hallinto-oikeus antoi syyskuussa ratkaisunsa varoituksesta, joka annettiin samaa sukupuolta olevan parin vihkineelle papille vuonna 2017. KHO katsoi, että papille annettu varoitus oli laillinen. Edellisen kerran aihetta on käsitelty Cruxin numerossa 4/2017.
Syyskuun 18. päivänä saatiin Korkeimmasta hallinto-oikeudesta pitkään odotettu ratkaisu 2020:97. Kyse oli siitä, saiko Oulun hiippakunnan tuomiokapituli antaa varoituksen papille, joka oli piispainkokouksen ja kirkkohallituksen ohjeiden vastaisesti vihkinyt avioliittoon kaksi keskenään samaa sukupuolta olevaa henkilöä.
Pohjois-Suomen hallinto-oikeus oli viime vuonna kumonnut varoituksen samassa asiassa. Tuomiokapituli valitti ratkaisusta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja valitus menestyi. KHO katsoi, kenties monien odotusten vastaisesti, että tuomiokapitulilla oli oikeus varoituksen antamiseen.
Vihkimisen oikeudellinen epäselvyys
Kirkkolaki ja kirkkojärjestys – kirkon lainsäädännölliset normit – eivät sano vihittävien sukupuolesta mitään. Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:ssä näet määrätään vain, että vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä ja kirkon jäseniä. Kirkkokäsikirjassa, jonka mukaisesti kirkolliset toimitukset täytyy kirkkolain 4 luvun 2 § mukaisesti suorittaa, vihittävien sukupuoli löytyy lähinnä ilmaisuista ”morsian” ja ”sulhanen”.
Tämän takia jotkin tahot olivat esittäneet, että kirkon oikeudessa ei ole määräystä vihittävien sukupuolesta, ja sen vuoksi papit voisivat vihkiä kirkollisesti avioliittoon ketkä tahansa kaksi rippikoulun käynyttä kirkon jäsentä näiden juridisesta sukupuolesta riippumatta. Sen vuoksi myös Pohjois-Suomen hallinto-oikeus vuosi sitten piti vihkimistä koskevaa oikeustilaa epäselvänä ja se oli riittävä syy kumota rangaistus.
Avioliittolain ja kirkkolain suhde
Avioliittolain 1.3.2017 tapahtuneen muutoksen merkityksestä kirkolle on esitetty kaksi näkemystä: Ensimmäisen mukaan avioliittolain muutos tarkoitti avioliittokäsityksen muutosta myös kirkkolaissa niin, että jatkossa avioliittoon vihkiminen kirkossa tarkoitti myös muiden kuin heteroparien vihkimistä. Toisen mukaan kirkkolaissa oli oma, avioliittolaista erillinen avioliittokäsitys, joka ei avioliittolain muutoksessa ollut muuttunut.
KHO:n ratkaisussa tämä jälkimmäinen kanta katsottiin oikeaksi. Vaikka avioliittolakia muutettiin, kirkon oikeudessa avioliittokäsitys pysyi ennallaan. Tämä on sinänsä lainsäädännössä tavallista: eri laeissa käytetään samoja sanoja eri tavalla, usein ne on eksplisiittisestikin määritelty eri tavoin. Toisaalta oikeusjärjestyksessämme ei ole kuin yksi avioliittoinstituutio, johon voidaan vihkiä kahdella erilaisella menettelyllä (kirkollisella vihkimisellä ja siviilivihkimisellä). Siten kirkon lainsäädännössä ei varsinaisesti voi olla erilaista avioliittokäsitystä, koska yhteiskunnassamme on vain yksi avioliittoinstituutio.
Kirkon lainsäädännössä voivat ”omana avioliittokäsityksenä” olla lähinnä avioliittolain 16 § mukaiset uskontokunnan omat lisäedellytykset vihkimiselle. KHO:n ratkaisussa oli kyse siitä, missä ne oli määritelty.
Vaikka avioliittolakia muutettiin, kirkon oikeudessa avioliittokäsitys pysyi ennallaan.
Kirkkokäsikirjan merkitys oikeuslähteenä
Kirkkolain 4 luvun 2 § mukaan kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa. Yhtäältä on vedottu kirkkokäsikirjan asemaan vihittävien sukupuolta rajoittavana normina, toisaalta on katsottu, että kirkkokäsikirjan rooli oikeuslähteenä on vähintäänkin epäselvä. Tälle kannalle esimerkiksi Pohjois-Suomen hallinto-oikeus päätyi vuosi sitten.
Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja kirkkokäsikirjaa on tarkasteltava oikeudellisena kokonaisuutena. Ne kaikki hyväksytään kirkolliskokouksessa 3/4 määräenemmistöllä. Kirkkokäsikirja tarkentaa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sääntelyä vihittävien sukupuolen osalta. Avioliittolain muutos ei muuttanut sitä lähtökohtaa, että avioliittoon vihkimistä koskeva toimitus on kirkon oikeuden kokonaisuudessa aikanaan hyväksytty vain miehen ja naisen väliseksi.
Kirkon opin ja lainsäädännön suhde
Avioliittolain muutoksesta käydyssä keskustelussa on ollut jokseenkin yksimielistä, että kirkon opetus avioliitosta miehen ja naisen välisenä suhteena ei ollut muuttunut. Tämä oli todettu myös kirkolliskokoukselle annetussa piispainkokouksen selonteossa vuonna 2016. Oikeudellinen kiista koski sen sijaan sitä, oliko avioliittolain muuttamisen jälkeenkin vihittävien sukupuolta rajattu kirkon oikeudessa vaiko ei.
KHO antoi tuomiossaan ratkaisevan merkityksen kirkon opille avioliitosta. Kirkolla on KHO:n mukaan perustuslain takaama autonomia päättää omasta opillisesta sisällöstään sisältäen sen, miten ja missä oppi ilmaistaan. Siksi ei voida edellyttää, että yhteiskunnan lainsäädännön muuttuessa kirkko joutuisi erikseen päättämään oman aiemman opetuksensa säilymisestä. KHO on halunnut myös välttää sen mielikuvan, että tuomioistuimet voisivat ratkaisuillaan vaikuttaa kirkon opin sisältöön.
KHO joutui ratkaisussaan punnitsemaan kahden perusoikeuden – uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden – välistä suhdetta.
Perusoikeuksien punnintaa
KHO joutui ratkaisussaan punnitsemaan kahden perusoikeuden, nimittäin uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden välistä suhdetta. Tätä ei tosin ratkaisussa täydellisesti kirjoitettu näkyviin. Tässä ratkaisussa uskonnonvapaudelle ja kirkon autonomialle annettiin suurempi painoarvo kuin yhdenvertaisuudelle. Suomen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädännössä on yleisenä periaatteena, ettei sitä sovelleta uskonnonharjoitukseen. Siinä mielessä KHO:n ratkaisu on johdonmukainen, kun kyse on uskonnollisen – vaikkakin samaan aikaan myös yhteiskunnallisen – toimituksen suorittamisesta ja siten uskonnonvapauden ydinalueesta.
Ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen, jos asiassa ei olisi ollut kyse uskonnonvapauden ydinalueesta vaan asia olisi kuulunut esimerkiksi työlainsäädännön alaan. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädäntöä on noudatettava myös uskontokuntien toiminnassa, ellei erikseen ole toisin säädetty. Tuomioistuimet ovatkin todenneet, että esimerkiksi rekisteröity parisuhde ei ole este toimia kirkon virassa, koska asiasta ei ole nimenomaisesti säädetty. Sama koskee muutettavat muuttaen myös työntekijää, jonka aviopuoliso on samaa sukupuolta.
Ratkaisun seuraukset
KHO:n ratkaisu on ainakin jonkinlainen välimerkki keskustelussa, joka koskee samaa sukupuolta olevien parien asemaa kirkossa. Pappia voidaan rangaista siitä, että hän vihkii avioliittoon keskenään samaa sukupuolta olevia ihmisiä.
Samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä annetusta varoituksista oli valitettu ainakin kolmeen muuhunkin hallinto-oikeuteen. Nämä valitukset ovat odottaneet Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisua. Nyt kun se on saatu, on todennäköistä, että hallinto-oikeudet noudattavat KHO:n linjaa.
KHO ei kuitenkaan todennut, että rankaiseminen on välttämätöntä. Tuomiokapitulit tekevät tässä itsenäistä harkintaa. Todennäköistä on, että osa tuomiokapituleista antaa jatkossakin varoituksia ja mahdollisesti kovempiakin sanktioita. Toisaalta osa piispoista on jo ilmoittanut, että heidän hiippakunnassaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset saavat jatkua.
Piispainkokous käsitteli asiaa lokakuussa, ja totesi, että sanktioiden määräämisessä on ”syytä harkita pidättyväisyyttä”. Täyttä varmuutta siitä, että samaa sukupuolta olevia pareja vihkineitä pappeja ei jatkossa rangaistaisi, ei siten kuitenkaan ole.