Crux-lehti ilmestyy printtilehtenä viimeistä vuottaan. Vuodesta 1997 ilmestynyt lehti on seurannut kirkon hengellisen työn viranhaltijoiden elämää ja ammatillista edunvalvontaa. Kokoamme tänä vuonna ilmestyviin lehtiin poimintoja menneiltä vuosilta.
Lama uursi syvän jäljen työmarkkinoihin, mutta myös uudisti kirkon työtä
Cruxin ensimmäisten vuosien aikana lama näkyy joka lehdessä. Pappien ja teologien työttömyys on ryöpsähtänyt ja siihen etsitään lääkkeitä. Pappisliitto kehottaa eläkeikään tulleita jäämään eläkkeelle tai osa-aikaeläkkeelle. Teologisten tiedekuntien aloituspaikat, vapaaehtoinen työn jakaminen seurakunnissa sekä pätkäpappeus nousevat tavallisiksi puheenaiheiksi. Kirkollisissa piireissä kerrotaan jopa viritellyn keskustelua pappien palkkojen ylimääräiseksi alentamiseksi.
Johannes Niska-Virta kysyy Cruxin numerossa 2/1994 Lama – mitä hyvää? Kolmen lamavuoden jälkeen talouslukemat ovat alkaneet näyttämään varovaisen myönteisiä merkkejä, vaikka kirkossa myönteisiä uutisia saadaan vielä odotella.
Niska-Virta arvelee, että työ kirkossa on tehostunut sekä tulosvastuullisuus lisääntynyt. ”Työn mielekkyys on kasvanut entisestään. Työ on jäntevämpää, asiakaskontaktit ovat syvällisempiä ja merkityksellisempiä.” Kirjoittaja odottaa vielä keskustelun kirkon tehtävien sisällöistä alkavan. 
Niska-Virta arvelee, että kirkko on onnistunut profiloitumaan yhteiskunnallisena toimijana – kirkosta on laman mittaan muodostunut luonteva yhteistyökumppani. ”Yhteistyö eri tahojen kanssa on lisääntynyt, yhteistyöverkostojen rakentaminen on tavoitteellisempaa ja entistä useammin otetaan seurakunta itsestään selvänä yhteistyökumppanina. Eikä ainoastaan maksajana vaan myös taustansa ja arvomaailmansa takia.”
Lamavuodet ovat myllänneet myös suomalaisten arvomaailmaa. ”Kokonaisuutena kaikenlainen vapaaehtoistyö ja välittäminen on selvästi lisääntynyt – kaikesta huolimatta.”
Messu-uudistuksen tulisi löytää uusia yleisöjä
Crux-lehden numerossa 4/1995 keskusteltiin vireillä olevasta messu-uudistuksesta. ”Miten messu selviytyy kulutusyhteiskunnassa?” -otsikoidussa kirjoituksessaan Kari Salonen huolehti päiväjumalanpalveluksiin osallistumisesta. ”Kulutustermein ilmaistuna kysyntä on vähentynyt, vaikka tarjonta on pysynyt ennallaan. [–] Jos lasku jatkuu tasaisesti, vuonna 2032 eli 37 vuoden kuluttua päiväjumalanpalveluksissa ei käy enää kukaan. ”
”Keskimäärin suomalainen käy päiväjumalanpalveluksissa 1,1 kertaa vuodessa, kaupunkilainen vähemmän kuin kerran vuodessa. [–] Joka kymmenes seurakuntalainen käy kirkossa kerran kuussa tai useammin, mutta puolet suomalaisista harvemmin kuin kerran vuodessa tai ei koskaan.”
Salonen arvioi, että päiväjumalanpalveluksen olisi puhuteltava ”kaupunkilaisia, nuoria, miehiä sekä moderneja uudistushenkisiä, yksilöllisyyttä ja toimintaa arvostavia ihmisiä”.
”Maailmankatsomusten markkinoilla kirkko on vain yksi tarjoaja, jota asiakkaat käyttävät hyväksi silloin, kun se heidän tarpeisiinsa sopii. Yksi ja sama jumalanpalvelus kaikille -strategia ei enää toimi.”
”Ei ole sellaista yhtä jumalanpalvelusta, joka tavoittaisi kaikki eri tavoin ajattelevat ihmiset. Nykyinen moniarvoinen ja monimuotoinen yhteiskunta vaatii monimuotoisia jumalanpalveluksia. Tarjontaa on lisättävä ja monipuolistettava, on lähdettävä asiakkaiden tarpeista.”
Salonen toivoisi käsikirjakomitealta rohkeampaa jumalanpalvelusten monipuolisuuden painotusta. Hän arvioi, että kokeiluseurakunnista puuttuvat ”selvästi toisenlaiset ja toisentyyppiset kokeilut”. Salonen arvioi komitean keskittyneen materiaalin tuotantoon, kun taas seurakuntalaisten kannalta merkityksellisemmäksi Salonen arvioi jumalanpalveluksen toteuttamistavan, johon tuotettu materiaali ei juurikaan vaikuta.
Kuusipäiväinen työviikko kuormittaa
Pappisliiton puheenjohtaja Arto Laitinen purkaa Cruxin numerossa 4/1996 turhautumistaan papiston vapaa-aikasopimuksen solmimista koskeviin vaikeuksiin. Papisto teki kuusipäiväistä työviikkoa vuoteen 1997 saakka. Yhtä viikkovapaapäivää täydennettiin kolmella virike- ja vastikevapaalla kuukaudessa. Sopimiseen liittyi kuitenkin toistuvia vaikeuksia ja kirkkohallitus oli yksipuolisesti kieltänyt vapaapäivien sijoittamisen viikonloppuihin kesäaikana.
”Jos vaatimuksemme vapaapäivien lukumäärästä olisi enemmän kuin muilla kirkon viranhaltijoilla, niin ymmärtäisin hyvin työnantajan nihkeyden. Kysymys on kuitenkin lopulta vain samaan määrään pääsemisestä.” Satis est – Jo riittää -otsikoidussa kirjoituksessaan kirkkoherrana työskentelevä Laitinen arvioi, että asiassa kyetään löytämään myös seurakunnan näkökulmasta työvoiman joustavuusvaatimukset täyttävät kompromissi.
”Minulle vapaa-aikakysymys on ollut aina myös perhettä – puolisoa ja lapsia – koskeva asia. Joskus tuntuu, että yhteiskunnassa tapahtunut muutos halutaan unohtaa. Pappien puolisot ovat nykyisin lähes poikkeuksetta oman ammattinsa harjoittajia. Ohi ovat ne ajat, jolloin papinemäntä tai -isäntä hoiti vain vieraita, pappilaa ja lapsia.”
Laitinen hahmottaa kuitenkin, että Papin työhön liittyy ajankäytöllisiä vaatimuksia, jotka kuormittavat perhe-elämää, vaikka viikkolevon osalta päästäisiinkin samalle viivalle. ”Siitäkin huolimatta, että saavuttaisimme määrällisen tavoitteen, vapaapäivät jäävät pääosin eri aikaan kuin muun perheen vapaa-ajat.”