Kaija Huhtanen, MuT, diplomipianisti, johtava kanttori, Loimaan seurakunta
Kirkon työssä kanttori on väistämättä kasvokkain pyhän kanssa. Työskentely on elimellisellä tavalla erilaista kuin toiminta vaikkapa orkesterimuusikkona tai musiikkipedagogina. Työn tekemisen paikkoina ovat kirkot ja kappelit, ja musiikkiteosten, virsien ja muiden laulujen sisällöt ovat pääosin kirkollisia, pyhiä tekstejä. Työssään kanttorit toimivat pyhän äärelle kutsujina, tavalla, joka on pääosin musiikillinen. Voidakseen toimia kirkon tehtävissä kanttorin on luotava oma suhteensa pyhään: hän on hengellisen työn tekijä, ”pyhän ammattilainen”.
Millainen on siis kanttorin henkilökohtainen suhde pyhään? Miten se ilmenee hänen toiminnassaan? Miten kanttori selviää arkityöstään, jonka toistuvuus ja rutiininomaisuus haastavat pyhän läsnäolon? Pyhä on tällöin vaarassa tukahtua. Voisiko kanttori jollain tapaa varjella pyhäänsä? Näiden kysymysten siivittämänä toteutin vuosina 2017–2019 tutkimuksen, joka liittyi isompaan tutkimuskokonaisuuteen. Kyseinen kanttoreita käsittelevä tutkimushanke (2016–2019) on vastaavasti osa tutkimuskokonaisuutta, jossa on tarkasteltu kaikkien kirkossa työskentelevien kasvua kirkon työntekijöiksi. Oma tavoitteeni oli ymmärtää, mitä kanttori pitää pyhänä, mitä arkena, ja mikä on pyhän merkitys hänen työntekonsa kannalta. Lisäksi hain kytköstä pyhän ja ammatillisen kasvun välillä. Tutkimusaineistoni kokosin haastattelemalla kymmentä eri puolilla maata toimivaa kanttoria. Tässä tekstissä esittelen tutkimukseni pääkohtia ja haastateltavat esiintyvät tekstissä peitenimillä. Vastaavasti kursivoidut tekstiosuudet ovat suoria lainauksia heidän puheestaan.
Pyhä ja arki
Pyhä on kiehtova käsite, joka näyttäytyy monissa erilaisissa yhteyksissä. Puhutaan pyhän kohtaamisesta, pyhän äärellä olemisesta, pyhyyden kokemuksista ja tunteista, pyhiinvaelluksesta, pyhän kantamisesta. Jotkut paikat mielletään pyhiksi, ja pyhimyksiä, pyhiksi julistettuja henkilöitä, palvotaan. Pyhän sisällölle ei kuitenkaan ole helppo antaa yksiselitteistä määrittelyä.
Arki on hyvin tuttua, ja sille löytyy runsaasti kielellisiä ja kuvaavia ilmaisuja. Puurtaminen, harmaus, rutiini ja yksitoikkoisuus liittyvät arkeen. Puhutaan arjen hallinnasta ja arjen sankareista. Kuitenkin myös hyvälle arjelle annetaan arvoa. Kukaan ei kuitenkaan halua olla arkinen. – Sekulaarissa kontekstissa arjen vastakohta on juhla. Kuitenkin alkujaan juhla ja pyhä ovat tarkoittaneet samaa, sillä vuotuiset juhla-ajat ovat liittyneet kirkkovuoteen, katolisessa ja ortodoksisessa perinteessä myös pyhimyksiin.
Mystiikan tutkimustraditiossa pyhä nähdään mahdollisuutena syvemmän merkityksen kokemiseen, aina ekstaattisuuteen asti. Pyhää kuvaavia ilmaisuja ovat sanoinkuvaamattomuus, transsendenttisuus, lumous sekä haltioituneisuus. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, jossa pyhä ymmärretään yhteisölliseksi, painotetaan rajaa, jolla pyhä erotetaan profaanista. Kirkko rakennuksena kuuluu pyhän piiriin toisin kuin se katu, jonka varrella kirkko sijaitsee. Ovesta, kynnyksen yli astumalla siirrytään pyhään.
Pyhän kokemista ei voida supistaa psyyken sisäisiksi, emotionaalisiksi tai sosiaalisiksi prosesseiksi. Pyhää ei myöskään voida selittää kulttuurisilla tekijöillä. Emile Durkheimin mukaan yhteisössä syntyy ajatus pyhästä, kun yhdessä osallistutaan riitteihin ja rituaaleihin. Näin pyhä opitaankin tunnistamaan hermeneuttisesti samalla tapaa kuin lapsi oppii tunnistamaan äitinsä.
Kanttorit ja pyhä
Kanttoreiden suhdetta pyhään, ylipäätään heidän hengellisyyttään, on tutkittu niukasti. Gustav Djupsjöbacka tarkasteli kirkkomusiikin koulutusta ja pohti kanttorin asemaa pyhyyden vaalijana ja puolustajana. TOIVE-hankkeessa haastateltujen kirkkoherrojen mielestä kanttoreiden musiikillinen toiminta on tärkeä elementti pyhyyden kokemuksen luomisessa. Kanttoreiden työotteessa omalla hengellisyydellä on keskeinen painoarvo, joskaan henkilökohtainen usko ja hengellisyys eivät tule esiin näkyvästi kanttorin työroolissa. Tällöin voidaan ajatella, että pyhä on läsnä, mutta pysyttelee taustalla.
Suunnitellessani tutkimusta minulla oli oletus, että kanttoreilla on jokin erityinen musiikillinen pyhänsä, joka liittyisi esimerkiksi tiettyihin säveltäjiin tai teoksiin. Kanttoreiden puheessa tällaista ei juurikaan löytynyt: musiikillinen ja muu pyhä tuntuivat kietoutuvan yhteen. Kuitenkin esimerkiksi Lauralle musiikki edusti lähes Jumalan ääntä. Musiikin eri genret voivat välittää pyhää: pyhässä kontekstissa ihminen voi saada koskettavan kokemuksen pyhästä minkä tahansa musiikin välityksellä. Helenalle puolestaan virsikirja oli pyhää, ja kun Kiira valitsee musiikkia, täytyy joku syy olla, et se pyhä sielt tulis tekstinä. Helenalla oli haave: Pyhää olis päästä laulamaan Requiemia, tai Johannes-passiota. Nelli löysi Sanan, pyhyyden ja musiikin välillä yhteyden: syvä pohjavirta, joka lähtee Sanasta, ja mitä elämää se synnyttää, musiikkiinkin, jossain siellä on Pyhä.
Kanttorit tunnistivat pyhässä metafyysisen ulottuvuuden: Pyhää… ehkä se flow. Ku päästät irti, ja se on. Aika muuttuu toiseksi: Pyhässähän melkeen aika pysähtyy. Toisaalta myös leikkikin voi olla pyhää, toteaa Nelli ja jatkaa: missä aitous, siellä pyhyys. Ville rajaa pyhyyden hengelliseen kontekstiin ja tekee eron upean, ”ylimenevän”, ja pyhän välillä.
– [Pyhä] edellyttää hengellistä kontekstia. Ei mulla nyt sentään oo, niinku Hjallis Harkimo sano, et ku Jokerit tekee maalin, ni se on hälle pyhää… ei semmoset asiat oo mulle pyhiä. Mä ymmärrän, et pyhä on jotain sellasta luovuttamatonta ja saavuttamatontakin, mutta semmosta kohti kannattaa pyrkiä. Rajaan omassa elämässä sen hengellisiin yhteyksiin. – Vaikka muuten menis yli ja tekis muhun suuren vaikutuksen, ni se ei välttämättä oo mulle pyhää. […] sen täytyy olla Jumalan kanssa tekemisissä, aika ilmeisellä tavalla.
Pyhä näyttäytyy kanttoreiden kuvauksissa hyvin henkilökohtaisena: kullakin ihmisellä on omanlaisensa pyhä. Se voi olla jotakin tavanomaisesta poikkeavaa, erilleen otettua mutta yhtä hyvin mystistä, ”ylimenevää”.
Tasapainoilua arjen ja pyhän välimaastossa
Haastateltujen kanttoreiden arkea olivat paperi-, kone- ja järjestelmätyöt, Kipa, harjoitusten vetäminen. Rutiininomaisen toistuvuuden myötä pyhän läsnäolo kanttorin työssä voi alkaa hiipua. Toimitukset ja jumalanpalvelukset saattoivat muuttua ajan myötä arkisiksi, vaikkakin ne pyrittiin tekemään palveluasenteella ja tosissaan, jopa sydänverellä. Helena toi esiin sen, että uudet kotkotukset – sometus, ihmisten viihdyttäminen ja palvelumuotoilu – nämä tuhoavat pyhän.
Työn määrä oli monen kohdalla huolestuttavan suuri, ja jaksamisen rajat tulivat lähelle. Vaikka jonkun arki saattoi näyttää väljältä, se oli sirpaleista: mitään ei oikeen viitti alottaa, kun se kuitenkin jää kesken. Arkistuminen väijyy selvästi työmäärän kasvaessa: Jos tehdään liikaa töitä, pyhä arkistuu. Noora kertoo:
– Oli liian paljon hautajaisia, ni totesin, että ei tämä voi näin mennä, että ku mää näin niitä omaisia siellä kirkonmäellä, ni tuli semmonen olo, että pakene! Mä en kestä surevia ihmisiä.
Kiinnostava havainto oli se, että pyhän läsnäolo elämässä tuntui olevan kytköksissä kanttorin hengelliseen elämään, jonka hoitamisesta hän on itse vastuussa. Haaste hengellisen työn tekijällä on se, et miten se lopulta pystyy omaa hengellistä elämää hoitamaa, toteaa Kiira ja jatkaa:
– Mulla on ollu aikoja, et on ihan [uskonelämä] kadonnu. Ei oo ees saanu iltarukoustakaa rukoiltuu – ku on koko ajan kaikkee. – Sit rupee tulee hirveen huono olo, et miks voi niin pahoin – kun ei oo hoitanu omaa uskonelämää. Mä vaan käyn töissä täällä ja teen koko ajan hengellistä työtä.
On tunnettua, ettei kirkossa työskentely automaattisesti takaa ”hengellisesti elossa olemista”. Moni kanttori kaipasi aikaa ja mahdollisuutta oman hengellisen elämän hoitamiseen. Nelli toteaa:
– Meidät pitäs ihan lähettämällä lähettää seminaareihin tai retriitteihin, jossa me pystyttäis latautumaan.
Ei riitä, että kanttorit on kirkon taholta määritelty hengellisen työn tekijöiksi. Tätä annettua statusta pitäisi myös tukea ja sille pitäisi antaa tilaa ja aikaa
Ammatillinen kasvu
Ammatillisessa kasvussa on yksinkertaistetusti määriteltynä kyse osaamisen kasvusta ja identiteetin vahvistumisesta. Kanttoreiden osalta erityisesti identiteetti kytkeytyy kirkon työntekijänä kasvamiseen, jolloin hengellisellä elämällä ja pyhän äärellä työskentelyllä on erityinen painoarvo. Ammatillisessa kasvussa luonnollisestikin odotetaan tinkimättömän musiikillisen osaamisen lisääntymistä. Toisaalta ammatillista kasvua on myös se, että taiteilijan ego omaksuu palvelevan asenteen ja kypsyy kunnioittavaan työtoveruuteen toisten kanssa.
Moniosaaja Helena, jonka CV:ssä on komeita juttuja, nautti saadessaan olla töissä maalaismaisessa ympäristössä: saa tehdä peruskanttorin töitä, soittaa perinteistä häämusiikkia – juuri siellä oon niin virtaa täynnä! Ville halusi nuorempana antaa taiteensa kirkon palvelukseen. Tällä hetkellä hän kuvaa omaa kasvuprosessiaan:
– […] mä oon yks työyhteisön jäsen, ja mulla on omat taidot, mä palvelen näillä – sulla on nuo taidot ja sä palvelet niillä. Kaikki me tehään yhessä hengellistä työtä, kukin omilla lahjoilla ja osaamisella. Mä saan musisoida paljon ja toteuttaa mun muusikkouden ydintä, mut silti mä voin olla täysverinen kirkon työntekijä, työtoverina ja yhteisön osana.
Pyhän äärellä työskentelyssä ei siis ole kyse vain oman taidon ja taiteen säteilystä, vaan toisten kanssa tehtävästä yhteisestä työstä, jossa kaikkien taidot ja osaaminen täydentävät toisiaan. Identiteetti muuttuu, ja samalla tapahtuu myös eräänlaista ”kasvua pienemmäksi”, kypsymistä kohti nöyryyttä. Työssä pyhän äärellä voidaan näin ollen yhdessä tavoittaa jotain samankaltaista, minkä Johann Sebastian Bach tiivisti sävellystensä päätteeksi sanoihin Soli Deo Gloria (yksin Jumalalle kunnia).