Tuttu vai vieras?
Minna Raassina
AKIn ja Kanttori-urkuriliiton puheenjohtaja
Eräs museovierailu on jäänyt mieleen. Se suuntautui nykytaiteen museo Kiasmaan. Periaatteessa näyttely oli hyvin kiinnostava. Muistan tuolta käynniltä piirilevyjen koristamat kukkivat ”puut” ja huokoista muovilevyä syövät toukat. Jonkin teoksen olennaisena materiaalina olivat eriväriset sähköjohdot. Videoita oli paljon, osassa tekijät kertoivat itsestään ja teoksistaan.
Museossa oli meneillään kävijäkysely, johon vastatessa oli tilaisuus pysähtyä pohtimaan käynnin herättämiä ajatuksia. Kuulostelin itsessäni varmaankin jotain melko alkukantaista, kun kaikesta uutuudestaan, oivaltavuudestaan ja kauneudestaankin huolimatta teokset eivät olleet oikeasti houkuttelevia tai kutsuvia. Luulen, että jokin luontainen vaisto minussa käski pysymään niistä turvallisen välimatkan päässä. Pääsin uudenlaisten taideteosten myötä kosketuksiin ennenkokemattomalla tavalla kai jonkin vaistonvaraisen selviytymisstrategian kanssa.
Kyselyvastauksissani pohdiskelin, onko nykytaiteen oltava niin outoa, että herää tällainen alkukantainen reaktio. Saisiko myös nykytaiteessa olla enemmän tarttumapintaa?
Äskettäin eräässä kanttoreitten some-keskustelussa pohdiskeltiin enemmän tai vähemmän vakavasti sitä, miksi suunnilleen joka seurakunnassa on tehty videosisältöjä myös musiikin saralla. Nettihän olisi täynnä toinen toistaan valovoimaisempia musiikkitoteutuksia, joista varmasti löytyisi joka tilanteeseen valmista materiaalia.
Mikä merkitys on sillä, että ihminen, vaikkapa kanttori, tunnetaan?
Tutun muusikon laulu tai soitto on jotenkin kiehtovampaa. Sitä seuraa eri tavalla kuin tuntemattoman muusikon. Teknisen suoritustason merkitys onkin tutun taiteilijan kohdalla äkkiä vähäisempi. Soivan musiikin tuttuuden merkitys lienee ammattikunnallemme varsin selvä.
Fanittaminen liittyy jollakin tapaa tähän samaan ilmiöön. Ihailun kohteesta haetaan tietoja, luetaan juttuja, etsitään kuvia. Ihailija tutustuu kohteeseensa. Fanitettu, tietyllä tapaa tutuksi tullut artisti, on kiinnostavampi kuin saman kappaleen esittävä tuntematon.
Maailman hienoin ei suinkaan aina ole parasta tai sopivinta. Täydellisestäkin esityksestä voi vielä puuttua jotain olennaista.
Pääsiäisenä Ylivieskan Pyhän kolminaisuuden kirkon vihkimismessun toimitti oma väki: omat avustajat, oma diakoni, omat kanttorit, oma kirkkoherra, oma kitaristi, omat laulajat, omat nuoret, oma piispa, oma suntio. Ehkä aivan vahvinta symboliikkaa tuttuudesta ja jatkuvuudesta edustivat kuitenkin messussa käytetyt soittimet, kitara ja viulu, joiden puumateriaali oli osittain peräisin palaneesta kirkosta. Noissa soittimissa tuhoutunut kirkko soi edelleen.