Harri Kerko, kanttori, Lohjan seurakunta
Tapa opastaa sanankuulija kristinoppiin käyttämällä kantillointia eli puhelaulamalla raamatuntekstejä on varhaiskirkollista perua. Erityisten ja keskeisten aiheiden esittely liturgiassa sai jo ensimmäisillä vuosisadoilla draamallisia piirteitä, kun Jeesuksen repliikit kantilloitiin matalammalla äänellä kuin muiden. Ajatuksena oli, että Vapahtajan rooli vaikuttaisi rauhoittavasti.
Varsinkin juhla-aikojen tekstit alettiin myöhemmin jakaa usean lukijan kesken. Pääsiäisenä ja sitä edeltävänä paaston ja hiljaisen viikon aikana draaman käyttö yleistyi. Yleensä tekstin kerronnassa pysyttiin erityisissä kantillointisävelissä, mutta huippukohdissa kuten kohdassa Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit, sai olla maalailevaa melismointia.
Suunnilleen 1100-luvulla passiotekstejä alettiin jakaa usean esittäjän tulkittavaksi, ja 1400-luvulla moniäänisyyden kehittyessä kuoro sai paikan draaman esittelyssä. Myöhemmin 1600-luvulla passiot alkoivat koko kristillisessä maailmassa sulautua oratorion ja oopperan muotoihin. Läpi 1700-luvun ainakin luterilaisessa Saksassa sävellettiin jumalanpalveluskäyttöön kansankielisiä, huomattavan laajoja oratoriopassioita. Näiden teosten rakenne vaihteli vuosisatojen aikana. Passio saattoi koostua pelkästään jonkin Raamatun evankeliumin tulkinnasta, jolloin se nimettiin kyseisen evankelistan mukaan, tai teksti saattoi rakentua osittain tai kokonaan vapaan runouden pohjalle, jolloin se voitiin nimetä vapaammin. Saksan luterilaiset passiot saivat oman leimansa, kun raamatuntekstien rinnalle sijoitettiin hiljaisen viikon virsiä.
Kirkkopassioiden lisäksi eräät säveltäjät, esimerkiksi Georg Phillip Telemann, kirjoittivat passioita konserttisaleihin. Niissä käytettiin raamatuntekstien sijasta vapaampaa passiorunoutta. Konserttipassioiden tarkoituksena oli sivistää porvaristoa. Passiotaiteen huipensi rohkeilla musiikillisilla draamoillaan saksalainen Johann Sebastian Bach (1685–1750).
Passioita on sävelletty jossain määrin meidän päiviimme asti. Niitä esitetään erityisesti paastoaikana, mutta niiden tehtävä ei juuri koskaan ole liturginen eivätkä ne välttämättä kiinnity hiljaisen viikon jumalanpalveluselämään. Tämä seikka vaikutti oleellisesti päätökseeni alkaa säveltää – halusin kirjoittaa passion jumalanpalveluskontekstiin.
Kirkkomme tarvitsee uutta, hiljaisen viikon teologiaa tehostavaa musiikkia
Mielestäni kirkkomme tarvitsee uutta, hiljaisen viikon teologiaa tehostavaa musiikkia. Kun niin sanottuja ahti-iltoja pidetään harvenevassa määrin, kärsimyshistorian teologinen painoarvo voi jäädä jumalanpalveluselämässä heikoksi. Samalla myös paljon enemmän tilaa saava pääsiäinen menettää kontrastin puuttuessa tehoaan. Kirkkomuusikkona, säveltäjänä ja ammatillisen velvollisuudentunnon kehottamana olin valmis ja motivoitunut omalta osaltani korjaamaan mainittua puutetta. Olin jo pitkään suunnitellut passion säveltämistä, ja nyt päätin tarttua tähän väkevään teemaan. Paneuduin kaikkiin neljään evankeliumiin ja niiden nyansseihin, ja suurimman vaikutuksen minuun teki muita nuorempi Johanneksen evankeliumi. Johanneksen Jeesus on muiden evankelistojen Jeesusta mystisempi. Vapahtajamme on Johanneksen evankeliumissa suuri voittajahahmo, joka tuntuu tietävän jo etukäteen, miten hänelle tulee käymään. Johannes esittelee Jeesuksen mielestäni myös jumalallisempana kuin muut evankelistat. Muissa kolmessa evankeliumissa Jeesus näyttäytyy enemmän ihmisen kaltaisena, lihallisena hahmona.
Alusta lähtien oli selvää, että muokkaan passion sellaiseen esitys- ja rakennemuotoon, joka palvelee seurakuntaa jumalanpalveluselämän kautta. En siis halunnut säveltää massiivista oratoriopassiota vaan hiljaisen viikon musiikkihartauksiin soveltuvan, kevyemmällä kokoonpanolla toteutettavan liturgisen teoksen. Kokoonpanoon valitsin kaksi solistia: evankelistan rooliin tenorilaulajan ja Jeesuksen osaan bassobaritonin. Kuoro ilmentää kansanjoukkoja ja Pilatusta sekä tuottaa musiikillista efektointia. Instrumenttikokoonpanoksi valitsin oboen, jousiston ja urut.
Teokseni on filosofialtaan sangen luterilainen. Kirkkokuntamme reformaation suurin oivallus oli antaa sanankuulijalle mahdollisuus osallistua paitsi jumalanpalvelukseen, koraalien kautta myös liturgisiin sävelteoksiin. Ajattelen, että luterilaisissa passioissa, myös omassani, koraalit antavat teokseen seurakuntalaisen näkökulman. Tämä ajatus viehättää minua suuresti.
Teoksen rakenne
Passioni evankelista ei kuljeta tarinaa resitoiden eikä esimerkiksi bordunaäänen päällä kantilloiden, niin kuin ortodoksisessa liturgiassa; se olisi jotenkin tylsää. Sen sijaan tenorievankelista kertoo tapahtumat ikään kuin läpisävelletyn laulun tuokioina, jotka oboen pienet välisoolot teoksen alussa keskeyttävät. Tämän jälkeen teksti jatkuu seuraavan laulun tuokiona. Muodostuu vaikutelma loppumattomasta laulutuokioiden verkostosta. Myöhäisemmässä vaiheessa teosta alkavat jäsentää myös kuoron soolot ja seurakuntavirret. Selvästi väkevin kohtaus on pitkä ja yhtenäinen kuoron esittämä laulu, jossa epäröivä Pilatus joutuu – enemmän tai vähemmän vastoin tahtoaan, juutalaisten joukkojen painostamana – vangitsemaan Jeesuksen. Tämä juutalaisten kansanjoukon ja Pilatuksen kuorodialogi on suorastaan infernaalinen.
Teos on siis rakenteellisesti yhtäältä kuoro-osien, soolojen ja vaikkapa koraalien käytön suhteen tavanomainen luterilainen passio, mutta toisaalta jotkin osat esiintyvät sangen epätavallisessa kontekstissa. Tästä esimerkkinä on Isä meidän -rukouksen käyttö Jeesuksen kuolinhetken draamallisena tehosteena. Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen kuolinhetki melkeinpä vain kuitataan tapahtuneeksi; muissa kuolinkamppailu saa draaman käsittelyssä selvästi enemmän tilaa.
Olen vuosia sitten kirjoittanut Markuksen evankeliumin tekstiin sangen onnistuneen kuoromotetin Jeesuksen kuolinhetkestä, ja olin vähällä käyttää sitä tässä teoksessa. Onneksi kuitenkin luovuin ajatuksesta, sillä olisin särkenyt Johanneksen tulkinnan tapahtumasta ratkaisevassa kohdassa raukkamaisella tavalla. Päädyin teologisesti erikoiseen ratkaisuun: panin Jeesuksen lausumaan kuolinhetken kynnyksellä Isä meidän -rukouksen. Rukous ei esiinny Johanneksen evankeliumissa tässä muodossa ensinkään, mutta käytin sitä silti, koska tämä kristikunnan tärkein rukous soveltuu loistavasti Jeesuksen ja Isän viimeiseksi dialogiksi. Sen hyvin monikerroksisen sisällön voidaan ymmärtää sisältävän armoa, synnintunnustusta, rakkautta ja heittäytymistä Isän suojeleviin käsiin. Tämä Isä meidän -rukousta laulava Jeesus, on teokseni ainoa varsinainen aaria.
Toinen normaalista poikkeava kohta on passion päätös. Teos ei huipennu pelkästään loppukoraaliin, vaan sen lisäksi kirjoitin kuoroepilogin, joka vie tunnelman pääsiäisen jälkeiseen aikaan ja antaa iloa ja toivoa Jeesuksen paluusta: Psalmi 40: 1— ”Hartaasti minä odotan Herraa – -”, päättää passion toiveikkaasti. Loppukuoron lisäksi passiossa on toinen itsenäinen kuoro-osuus, jonka tekstin lainasin suoraan Johann Sebastian Bachin Johannespassiosta. Bachin passiossa kyseinen kohtaus on tenoriaaria, minulla siis ”kuoroaaria”:
Ach, mein Sinn, wo willst du endlich hin, / wo soll ich mich erquicken? / Bleib ich hier, oder wünsch ich mir Berg und Hügel auf den Rücken? / Bei der Welt ist gar kein Rat, / und im Herzen stehn die Schmerzen meiner Missetat, / weil der Knecht den Herrn verleugnet hat.
Voi, sieluni, mihin sinä olet menossa / mistä löytäisin lohdutuksen? / Jäisinkö tänne, vai kätkeytyisinkö / vuorten ja kukkuloiden taa? / Maailmasta ei ole apua, / ja sydämeni on täynnä tuskaa häpeällisen tekoni vuoksi, / kun palvelija on kieltänyt Herransa. (Suom. Erkki Pullinen)
Tässä vaiheessa, kun teos on jo sävelletty, minun on todettava, että alkuperäinen tarkoitukseni kirjoittaa teos keskimääräisen kirkkokuoron toteutettavaksi ei liene aivan realistinen. Jo teoksen laajuus ja varsinkin evankelistan pitkä ja rankka osuus edellyttävät ammattilaulajan panosta. Kuoro-osuuden pyrin pitämään käytännöllisenä, monipuolisena ja vaikeustasoltaan kohtuullisena. Niin ikään Jeesuksen rooli ja instrumenttiosuudet vaativat ammattimuusikoita, mutta urkuosuus on loistavasti toteutettavissa kollegallisena yhteistyönä useamman kanttorin seurakunnassa, jossa kanttoriresursseja voidaan esityksessä irrottaa kapellimestarin ja urkurin pesteihin.
Passio on musiikillisliturgisena draamana kristillisen musiikkitaiteen vaikuttavimpia traditioita. Sen alkuperäinen liturginen konteksti on ainakin luterilaisessa kirkossa lähes täysin kadonnut. Syynä tähän on mielestäni hiljaisen viikon polttopisteen sammuminen kirkkovuodessa. Sille ei ikään kuin löydy enää paikkaa. Passioita esitetään lähes pelkästään konserttitilanteissa, ja niissäkin painopiste on Johann Sebastian Bachin passioissa. Ne saattavatkin olla ylivertaisia, mutta toivoisin silti koko passiokirjallisuuden laajempaa huomioimista, ja ennen kaikkea – niiden palauttamista alkuperäiseen, liturgiseen kontekstiin.