Pappisliiton jäsenlehteä alettiin julkaista vuonna 1992 Crux-nimellä. Kuluneiden 32 vuoden aikana papit ovat saaneet toisen viikkovapaan ja henkilöstö matkapuhelimet. Kirkkolaki on uudistettu kahdesti. Kirkkoon on saatu kaksi piispanistuinta sekä yksi hiippakunta lisää. Seurakuntien lukumäärä on lähes puolittunut.
Samaan aikaan Suomi on liittynyt EU:n ja Naton jäseneksi. Väestörakenne Suomessa on ikääntynyt sekä kaupungistunut. Elinkeinorakenne on muuttunut palveluvaltaisemmaksi.
Seuraavat sivut luotaavat reilun kolmen vuosikymmenen aikana nähtyjä kirkon työtä koskettaneita muutoksia. Pyysimme lyhyet kirjoitukset Risto Voipiolta, Maria Väinölältä ja Eija Nivalalta.
Papin virassa neljällä vuosikymmenellä
Eija Nivala, kirkkoherra, Ylivieskan seurakunta
Arkkipiispa John Vikström vihki minut pappisvirkaan Turun tuomiokirkossa 31.5.1992. Seuraavana päivänä sain siirron Oulun hiippakuntaan Sievin ja Alavieskan seurakuntien yhteiseen virallisen apulaisen viransijaisuuteen. Vaikka vihkimykseni edellytti matkaa Turkuun, en ymmärtänyt, kuinka tuore asia se oli, että myös nainen saattoi toimia pappina Suomen ev.lut. kirkossa. Ei tullut mieleenkään, että virkakysymyksestä keskusteltaisiin vielä 30 vuoden päästäkin, jolloin joka toinen papeista on nainen.
Pappisvihkimyksen jälkeinen aamu alkoi rippikoululeirillä, ja seuraavana päivänä olin jo hautaan siunaamassa Alavieskan kirkkomaalla. Työtä oli paljon, mutta se oli mieluista. Tähän olin saanut kutsun. Minut otettiin hyvin vastaan. Työhön opin työtä tekemällä. Erityisesti kesällä olin pitkiä aikoja ainoana pappina kahdessa seurakunnassa. Jumalanpalvelusten, kirkollisten toimitusten ja rippikoulun lisäksi kotiseuroja pidettiin ahkerasti. Seuraperinteeseen
tottumattoman nuoren papin ahdistusta olisi helpottanut, jos joku olisi sanonut, ettei heti tarvitse ottaa mallia rovasteista tai kokeneista maallikkopuhujista. Paperikin on ihan ok ja puheen valmistelu jopa suotavaa. Vähitellen opin hengittämään ja lepäämään Siionin virsien tahtiin.
Elettiin 90-luvun lamaa eikä papinvirkoja ollut juuri tarjolla. Vapautuviakaan ei aina täytetty. Äitiyslomien ja lukuvuoden
opettajakokemuksen jälkeen minusta tuli kuitenkin Kalajoen seurakunnan virallinen apulainen. Tätä edelsi tapaaminen Oulun piispa Olavi Rimpiläisen kanssa. Hän lupasi, että jo vihityille täytyy löytyä töitä ennen kuin uusia pappeja vihitään. Minullekin.
Puhetta työajasta ja työntekoa helpottavaa teknologiaa
Vielä Kalajoella aloittaessani papin työviikko oli kuusipäiväinen. Kerran kuussa oli mahdollista saada pidennetty viikonloppuvapaa. Viisipäiväiseen työviikkoon siirryttiin vuonna 1997, jolloin perheemme oli jo SLS:n lähetyskurssilla Helsingissä ja valmistautumassa Angolaan lähtöön.
Angolasta palasin Kalajoelle tuttuun seurakuntaan, mutta uudelle vuosituhannelle. Kontrasti oli suuri afrikkalaiseen kontekstiin verrattuna, mutta kyllä suomalainen työelämä oli seitsemässä vuodessa muuttunut. Työajasta puhuttiin enemmän kuin ennen. Tietokoneet ja matkapuhelimet olivat tulleet. Oman läppärin saamiseen meni vielä aikaa. Ihan heti en tohtinut luottaa, että pyhäaamuna saisin varmuudella saarnani tulostettua, joten jatkoin vielä hetken lyijykynällä paperille kirjoittamista. Jumalanpalvelusuudistus oli otettu mielihyvin vastaan ja aika rikkaasti sitä sovellettiin. Minusta tuli työalan lähiesimies ja pian olin Raution kappeliseurakunnan toiminnasta vastaava kappalainen.
Vuodesta 2010 olen katsellut papin tehtävää ja seurakuntaa kirkkoherran virasta käsin. Samalla tehtäväni laajentui Pappisliiton ja AKIn sekä kokonaiskirkon hallintoon. Se toi uutta perspektiiviä. KirVESTES, seurakuntarakenneselvitykset, Kipa, Kirjuri ynnä monet muut hankkeet tulivat tutuiksi ja työllistivät myös seurakunnassa. Ylivieskan kirkon rakentaminen oli ihan oma lukunsa, jossa saattoi oppia paljon yhteistyöstä ja muiden ammattilaisten osaamisesta. Seinien ohella rakennettiin seurakuntaa.
Vajaa kymmenen vuotta sitten varoittelin teologian opiskelijoita, ettei kirkko ehkä pysty tarjoamaan kaikille töitä. En tiedä, mitä nyt sanoisin. Rohkaisisin niin kuin silloinkin katsomaan tuttuja seutuja laajemmalle. Maallakin on hyvä elää, ja ainakin pohjoisessa papin paikkoja on tarjolla. Mietin, mistä löytyvät seuraajat pian eläköityvien kirkkoherrojen tilalle.
Maailma muuttuu, rakkaus työhön säilyy
Maria Väinölä, kanttori, Seinäjoen seurakunta
Aloitin Seinäjoen seurakunnan palveluksessa 1990. Elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa. Tätä kesti 2010-luvulle. Kuoroissa riitti väkeä. Tullessani virkaan laitettiin yksi lehti-ilmoitus, jossa kerrottiin lapsikuoron aloittavan kautensa. Paikalle tuli yli 50 lasta. Seinäjoella toimi vuosikymmeniä kaksi kirkkokuoroa ja kamarikuoro. Jokaisessa oli runsaasti laulajia. Nykyään kirkkokuorot kamppailevat laulajien puutteessa. Etenkin miesäänistä on aina ollut pulaa, mutta kyllä Kirkon juhlille tilatut monet kolmiääniset teokset kertovat siitä, että miehiä ei kerta kaikkiaan tule kuoroihin. Seinäjoella tilanne on vielä kohtuu hyvä. Tosin kirkkokuorot sulautettiin toisiinsa, jotta voidaan jatkaa neliäänisenä sekakuorona.
Olen muistuttanut aina tilaisuuden tullen siitä, että kuorolaiset ovat yksi kaikkein sitoutuneimpia ns. vapaaehtoisia. Mikä muu ryhmä tulee jakamaan osaamistaan vuosi toisensa jälkeen myös suurina kirkkopyhinä? Kuorolaiset ovat kyllä edelleen hyvin sitoutuneita, mutta aivan viime aikojen ilmiö on kuitenkin ollut, että moni ei malttaisi millään lähteä esim. joulun pyhinä laulamaan, koska kotiin on tullut lapsia ja lapsenlapsia lomailemaan.
Muuttuneet musiikkitoiveet
Avioliittoon vihkimisen musiikkitoiveet ovat viime vuosina muuttuneet. Aivan perustellusti seurakunnissa on pidetty esillä sitä, että parit voivat esittää musiikkitoiveita kanttorille ja tehdä tilaisuudesta oman näköisensä. Joskus tuntuu, että parit ottavat tämän kirjaimellisesti ja etsivät epätoivoisesti netistä musiikkia, joka olisi juuri heille mieluista. Monilla on kuitenkin varmat toiveet, ja ne ovat usein muuta kuin klassista kirkkomusiikkia. Seinäjoella on nykyään tavallista, että toinen häämarsseista on jotakin perinteistä Mendelssohn-Melartin linjalla ja toinen on rytmimusiikkia. Suorastaan sopimattomia valintoja ei ole kohdalleni osunut. Virrestä olemme pitäneet tiukasti kiinni. Sääli, että nuoret eivät juuri tunne, eivätkä harrasta klassista musiikkia. Siksi he eivät myöskään osaa toivoa sitä. Henkilökohtainen neuvottelu parien kanssa on kutistunut sähköpostiviesteihin. Häämusiikkikonsertteja on turha pitää, koska kaikki kuuntelevat vaihtoehtoja netistä. Toisinaan turhauttaa, että en pääse aina esittämään sitä hienoa musiikkia, johon olen saanut niin pätevän koulutuksen.
Hautajaiset ovat yksityistyneet
Korona-aika toi Seinäjoella yhden todella ison muutoksen kanttorin työhön. Muistotilaisuuksien joihin kutsutaan sekä pappi että kanttori, määrä on vähentynyt dramaattisesti. Aikaisemmin siunauksiin liittyi lähes aina myös seuratyyppinen muistotilaisuus puheineen ja virsineen. Minusta tuntuu, että koronasulkujen myötä ihmiset ovat huomanneet senkin mahdollisuuden, että pappia ja kanttoria ei enää ole ”pakko” kutsua. Syy voi myös olla se, että hautajaiset ovat yksityistyneet ja monesti vainajaa on saattamassa vain perhepiiri, eikä ole tarvetta järjestää ohjelmallista muistotilaisuutta. Kontakti omaisiin jää todella ohueksi, kun musiikkitoiveet kilahtavat sähköpostiin.
Tietokoneet ovat oma lukunsa. Moni asia on helpompaa tehdä tietokoneen avulla, mutta kyllä omasta työajastani kuluu luvattoman paljon aikaa konttorikanttorin töissä, vaikka mielestäni ihan hyvin ne hallitsenkin ja sorminäppäryyttä löytyy. Kännykkä on muuttanut paljon työntekoa. Asiat saa monesti nopeasti hoidettua, kun puhelimessa on kalenteri, yhteystiedot ja viestisovelluksia. Tavalliset puhelut ovat vähentyneet paljon.
Maailman muuttuessa rakastan edelleen työtäni. Odotan, että nuoret kanttorit kehittäisivät kirkon musiikkia jotenkin siihen malliin, kuin esim. kansanmusiikkia on onnistuttu kehittämään. Toivon, että kirkkomusiikki voisi kehittyä juuriaan kunnioittaen virkistämään 2000-luvun ihmisiä. Eläkeiän jo kolkutellessa tuntuu vieläkin siltä, että on tämä hieno työ! Saan jatkuvasti olla tekemisissä musiikin ja ihmisten kanssa ja kaupan päälle saan rakentua itsekin hengellisesti.
Leimallista työtä?
Risto Voipio, varatuomari, KTT h.c. Kirjoittaja työskenteli kirkon työmarkkinajohtajana 1993–2013
Kirkon kohta 50 vuotta täyttävän sopimusjärjestelmän alusta lähtien – ja jo sitä ennen – toistuva kysymys on ollut se, missä määrin kirkon työn omaleimaisuus ja erityislaatu on otettu, pitää ottaa ja voidaan ottaa huomioon kirkon työtä ja kirkon työehtoja arvioitaessa sekä niitä kehitettäessä.
Omaleimaisuudesta väännettiin sekä neuvottelupöydän äärellä että muussa keskustelussa silloin ja väännetään varmaan edelleenkin. Itse asiasta – omaleimaisuuden ja erityispiirteiden huomioimisen tarpeesta – ei ollut kirkkotyönantajan ja ammattijärjestöjen kesken oikeastaan isompaa erimielisyyttä. Eroavuutta oli sen sijaan käsityksissä siitä, mikä oikeasti on omaleimaisuutta ja missä kirkon työ oikeasti eroaa muusta työstä. Se on näkynyt myös Cruxin sivuilla alusta alkaen.
Rintamalinjoista
Rintamalinjat eivät olleet välttämättä yksiselitteiset. Joissain asioissa osapuolten neuvottelijat olivat yhdessä rintamassa eri puolella kuin ns. kirkon hallinto ja kirkon kenttä. Joissain asioissa jakolinja oli kirkas ja jyrkkä neuvotteluosapuolten välillä. Ja joissain asioissa KiSV/KiT oli mielestään yksin puolustamassa kirkkoa kirkolta itseltään ja työntekijäosapuolen vaatimuksilta.
Eri työmarkkinasektoreiden vertailukelpoisuus oli aika pitkälle yhteinen tavoite neuvottelupöydän eri puolilla. Se koski niin lainsäädäntöä kuin kirkon sopimuksenvaraisia palvelussuhteen ehtoja. Pidimme sitä tärkeänä kirkon viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeusturvan kannalta sekä hyödyllisenä myös henkilöstön liikkuvuusmahdollisuuden kannata kirkon työstä muun yhteiskunnan tehtäviin ja vastaavasti muun yhteiskunnan tehtävistä kirkon tehtäviin. Uskoimme, että kysymyksessä on sekä kirkon että yhteiskunnan etu. Itse uskon niin edelleenkin.
Työaika oli yksi tyypillisistä teemoista, joissa rintamalinjat olivat vaikeaselkoiset. Jyrkin jakolinja oli toisaalta kirkon hengellisen johdon ja seurakuntakentän ja toisaalta kirkon työmarkkinaosapuolen välillä. Kentällä haluttiin, että pappi ja kanttori ovat aina tavoitettavissa, asuvat kirkonkylässä eivätkä ole tarpeettomasti vapaalla, kun on kysyntää. Viranhaltijat halusivat määritellä oman vapausasteensa tai eivät ainakaan päästää muita määräämään siitä.
Työn ja työajan mitattavuus ja mittaustavat lähinnä jakoivat työnantajan ja työntekijöiden neuvottelijat barrikadin eri puolille. Kirkon kehittymätön työnjohto- ja esimieskulttuuri oli keskeinen este kehitystyölle. Tämän päivän tilanteesta käsin arvioituna käyty keskustelu työaikasäännöksistä on ehkä huvittavaa, mutta se toki on ollut tarpeellista. Maailma on muuttunut ja muuttuu yhä.
Viranhaltijalainsäädännön uudistaminen
Omalta työuralta yksi turhauttavimpia vaiheita oli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä tehty ensimmäinen vakava yritys viranhaltijalainsäädännön uudistamiseksi. Valmistelutyön lähtöhypoteesi meillä valmistelijoilla oli, että säännökset olisi saatava niin pitkälle muun virkamies- ja työlainsäädännön kaltaiseksi kuin kirkon toiminnan kannalta on suinkin mahdollista. Uudistuksen kompastuskiveksi muodostui ehdotukseen sisältynyt ns. yhdenvertaisuussäännös, joka lainattiin työsopimuslaista ja valtion ja kunnan viranhaltijalaeista. (Samalla tavalla lainattuahan oli myös vanha kirkollinen lainsäädäntö näissä asioissa). Säännös kielsi perusteettoman viranhaltijoiden eri asemaan asettamisen mm. sukupuolen ja sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Siitä nousi ”eräissä piireissä” hirveä huoli, että kirkkoon ollaan tuomassa jotain kirkon omaleimaisuuden ja itsemääräämisoikeuden kannalta tuhoavaa.
Vaikka tuo mainittu säännös ei sisältänyt mitään sellaista, joka ei olisi muutenkin ollut kirkossa voimassa, kirkkohallituksen esityksen käsittely kirkolliskokouksen valiokunnissa keskittyi tähän kysymyksen siinä määrin, että esityksen muu käsittely puuroutui. Se tuotiin lopulta päätettäväksi niin keskeneräisenä kokonaisuutena, että se kaatui määräenemmistön puuttumiseen. Kirkon vanhentuneen lainsäädännön päivittäminen viivästyi ja se jäi yhä pahemmin jälkeen muun yhteiskunnan kehityksestä. Vasta 2020-luvulla on päästy taas ajan virtaan.
Summa summarum: Kirkon työn omaleimaisuus on paljolti myytti, jota pitää jatkuvasti kyseenalaistaa. Myös siltä osin ecclesia semper reformanda est.