Ismo Savimäki
Kanttori, Hämeenlinna-Vanajan seurakunta
Tämä tulevaisuudenkuva pohjautuu haastattelemieni kollegoiden sekä nuorten kuorolaisteni kertomiin toiveisiin. Kanttoreiden koulutuksen nykytilaan perehdyin haastattelemalla professori Timo Kiiskistä, ainejohtaja Seppo Kirkistä ja lehtori Ismo Hintsalaa. Etäisesti juttuni taustalla häilyy F. Dostojevskin novelli ”Naurettavan ihmisen uni”.
Kävin 2040-luvun jumalanpalveluksessa. Monenkirjavaa väkeä kirkon täydeltä! Kuoron vahvistama seurakuntalaulu täytti koko tilan, milloin yksinkertaisena rukouksena, milloin rytmikkäänä voimaveisuna. Urut soivat komeasti mutteivät yksin: sähkökitara ujelsi mukana ylistysvirressä, arabialaisen ud-luutun saundi ehtoollisen aikana hiveli sielua. Kun messu oli ohi ja väki alkoi siirtyä kirkkopihaan piknikille, yllätin itseni kysymällä: nytkö jo?
Poissa olivat puolivillaisuus ja yleismiellyttävyys, tilalla aitoa hartautta ja tarttuvaa riemua; kristillistä sanomaa ja ihmisen tuntoja raakana. Mitä oli tapahtunut? Mitä hyvää oli tehty sitten 2020-luvun? Pakko oli mennä jututtamaan kanttoria.
Mitä muutos vaatii?
Alkuun ei kuulemma näyttänyt hyvältä. Yhä yltyvä vaatimus ”monipuolisuudesta” oli alkanut uuvuttaa ja turhauttaa kanttorit ja kirkkomusiikin opiskelijat. Kaikkien piti osata kaikkea, mutta kukaan ei ehtinyt syventyä mihinkään. Ratkaisu oli yksinkertainen: omiin vahvuuksiin erikoistuminen. Urkuri sai olla urkuri, musiikkikasvattajakanttori keskittyi rippikouluun, kuoroihin ja tiiviiseen kouluyhteistyöhön, muutamaan seurakuntaan perustettiin jopa säveltäjän virka. Muutos vaati työnkuvien ennakkoluulotonta muokkaamista, mutta toi heti seurakuntien musiikkielämään uutta virtaa. Sairauslomienkin määrä puolittui.
2020-luvun lopulla kirkollinen pop ja gospel viimein hyväksyttiin.
Haukotuttavan pitkään jatkunut kiistely musiikkityyleistä oli vähitellen hiipunut. 2010-luvun koulutuksessa aloitettu soveltava urkujensoitto oli madaltanut raja-aitoja: Bachin ja Messiaenin rinnalla alkoivat soida myös Nightwish, Hans Zimmer ja Frank Zappa. 2020-luvun lopulla kirkollinen pop ja gospel viimein hyväksyttiin Saksan Wittenin malliin pääaineeksi urkujensoiton, laulun, kuoronjohdon ja musiikkikasvatuksen rinnalle. Pop- ja gospelkanttoreita tervehdittiin ammattikunnassamme hurraahuudoin: kirkollinen rytmimusiikki sai elämän ja klassisemmin orientoituneet kanttorit rauhan.
Toisinkin voisi olla
Mitä ihmiset syvimmältään tarvitsevat? Miten kirkko voi vastata ihmisten olemassa oleviin tarpeisiin ja yhtä aikaa seistä omilla jaloillaan? Tätä alettiin kysyä 2020-luvun puolessavälissä, kun alkoi vääjäämättömästi näyttää, ettei kirkko pian merkinnyt kenellekään mitään. Pikagallupien pohjalta räätälöidyt tempaukset olivat viihdyttäneet hetken, mutta suuntaa ne eivät olleet muuttaneet.
Mielenrauha, kokemus läsnäolosta, transsendenssi – näihin liittyvät tarpeet oli jo pitkään totuttu kanavoimaan muualle kuin kirkkoon, mutta toisinkin voisi olla, todettiin. Aloitettiin kristillisen meditaation palauttaminen osaksi kirkon ydintoimintaa. Gregoriaaninen laulu, Taizé-musiikki, Arvo Pärt, John Taverner, hiljaisuuden kuuntelu… monelle kanttorille kaikki tämä oli kuin paluu kotiin. Käsitteestä kristillinen jooga kiisteltiin vuosikausia, mutta samaan aikaan yhä kasvava joukko itsensä ja elämän tarkoituksen etsijöitä löysi tiensä pyhäinkuvien, kynttilänvalon ja vanhan kirkkolaulun äärelle.
Miten kirkko voi vastata ihmisten olemassa oleviin tarpeisiin ja yhtä aikaa seistä omilla jaloillaan?
Laulava seurakunta oli palannut!
Tarve kokea yhteyttä, saada olla mukana jossain merkittävässä muiden kanssa. Menneet ajat näyttivät 2040-luvulta käsin oudoilta: oli paljon yksinäisiä ja oli kirkko, joka kutsui yhteyteen, mutta nämä eivät oikein olleet kohdanneet. Siltana alkoi toimia musiikki. Kun kanttoreita alettiin kouluttaa koko kansakunnan laulutaidon elvyttämiseen, yhä useampi löysi paitsi itsestään sekä kyvyn että halun laulaa myös ympäriltään muita samanmoisia. Syntyi miesten laulukouluja, laulutaidottomien kuoroja, yksinhuoltajavanhempien, ilmastopakolaisten, muskarilaisten isien kuoroja, eri-ikäisten lasten kuoroja, Sacred Harp -ryhmiä… Kun nämä kaikki vuorollaan tulivat messuun tukemaan virsilaulua, koko kirkkokansa alkoi vähitellen oikaista ryhtiään, hengittää syvään ja laulaa koko olemuksellaan. Laulava seurakunta, ecclesia cantans oli palannut!
Kehityksen kärjessä olivat Oulusta valmistuneet musiikkipedagogikanttorit. 1990-luvulla kehitetyn mallin mukaan he alkoivat toimia pitäjänmuusikkoina, jotka vastasivat sekä seurakunnan musiikkielämästä että koulun musiikkiopetuksesta. Pitkään palvelleet pitäjänmuusikot olivat kulttuuripersoonia, jonka tunsivat kaikki ja joiden oli helppoa saada väkeä laulu- ja soittoryhmiinsä ja niiden kautta messuun.
Vanhan polven seurakunta-aktiivit olivat huomanneet muutoksen ennen kaikkea tilaisuuksien tunnelmassa. Paine puhua ja musisoida ”oikein” oli poissa, musiikissa ja koko messussa oli vapaa, irtonainen ja hyväksyvä ilmapiiri. Syntyi käsite missa ludens, leikkivä messu. Yhteislaulut olivat enimmäkseen niin yksinkertaisia, että ne houkuttelivat kirkkokansaa improvisoimaan lisä-ääniä. Moni otti aikuismuskarilaisten esimerkin rohkaisemana kirkkoon soittimensakin. Parhaat messut olivat sellaisia, jotka alkoivat suunnitellusti, mutta lähtivät sitten vähän kerrassaan elämään aivan omaa elämäänsä. Rauhaa, iloa, voimaa, yllätyksiä – musiikkia Jumalan kunniaksi ja mielen virkistykseksi!
Ideat ja taidot jakoon
Mistä kaikki uudet ideat ja käytännöt olivat peräisin, kysyin. Siis ihan konkreettiset ideat, eivät ylevät periaatteet? Ruohonjuuritasolta kuulemma, sieltä ja täältä. Kirkon virallisen täydennyskoulutuksen rinnalle oli vuonna 2021 alettu luoda koulutusverkosto, jossa kuka tahansa kanttori sai jakaa ideansa ja taitonsa muiden hyödyksi. Työ helpottui tuntuvasti, kun kaikkea kuoro-ohjelmistosta bändisovituksiin ei tarvinnut keksiä itse. Eläköityville kantoreille kerääntynyt hiljainen tieto alettiin dokumentoida systemaattisesti. Mm. tämän hyvän kehityksen turvaamiseksi otettiin askel, joka herätti huomiota kirkoissa maailmanlaajuisesti: perustettiin arkkikanttorin, eräänlaisen kanttorien piispan virka. Viranhaltijan päätehtävä oli huolehtia, että parhaat ideat pääsisivät vapaasti virtaamaan seurakunnasta toiseen sekä maailmalta meille.
Kollegani alkoi tehdä lähtöä. Kohta julkaistaisiin tilataideteos ”In Memoriam Vanitas”: valtaisa hautaristi, jonka taiteilija oli koostanut tuhansista takavuosien toimintasuunnitelmista, raporteista ja turvallisuusasiakirjoista. Kanttorin oli määrä kantilloida avajaispuheen jälkeen KiPan matkalaskun täyttöohje vuodelta 2017. Kiitin häntä ja palasin omaan aikaamme.
***
Kotona mietin kokemaani ja kuulemaani. Mieleeni tuli käsite ”luterilaisen musiikin kultakausi”, joka kuulemma oli aika Lutherista Bachiin. Entäpä jos…