Sanna Saarenpää, Kirkkomusiikin opiskelija, Sibelius-Akatemian Kuopion yksikkö
Kirkkomusiikin koulutusohjelman sanotaan olevan yksi Taideyliopisto Sibelius-Akatemian monipuolisimmista koulutusohjelmista, jonka tavoitteena on kouluttaa korkeatasoisia ja laaja-alaisia muusikoita ja musiikin asiantuntijoita. Tasokkuutta, monipuolisuutta ja mahdollisuutta muokata opintokokonaisuuksia haluamansa näköiseksi pidetään jonkinlaisina mainoselementteinä ja valttikortteina. Mikä olisikaan houkuttelevampaa nyky-yhteiskunnassa kuin uniikin opintopolun rakentaminen, joka valmistaa monipuoliseksi osaajaksi musiikkikentälle?
Viimeistelin kesäkuussa kirkkomusiikin maisteriopintoihin kuuluvaa kirjallista työtä, jossa vertailen kirkkomusiikin koulutusohjelmaa musiikkikasvatuksen sekä teologian ja uskonnontutkimuksen koulutusohjelmiin. Kirjoitusprosessin aikana olen päässyt perehtymään kirkkomusiikin opiskeluun eri näkökulmasta kuin aiemmin. On ollut kiehtovaa huomata, miten monitahoinen kokonaisuus instrumenttiopintojen, pedagogisten opintojen ja tutkimustaitojen kolmikannan päälle rakentuva kirkkomusiikin koulutusohjelma on, ja miten kanttorin viran kelpoisuusvaatimukset sekä kanttoreiden työelämään pohjautuvat ydinosaamiskuvaukset sopivat yhteen kirkkomusiikin koulutusohjelman kanssa.
Haasteina toimiva rakenne ja inspiroiva sisältö
Eräs pohdinnan aihe kirkkomusiikin koulutusohjelmaa tarkasteltaessa on ollut pedagogisten aineiden osuus ja merkitys. Seurakunnissa kanttoreiden oletetaan olevan jonkinlaisia musiikkikasvattajia, jotka kykenevät ohjaamaan hyvinkin erilaisia ryhmiä vauvoista vanhuksiin. On kuitenkin hieman eri asia opintojen aikana saada kokemusta lähinnä toisten ammattilaisten ja opiskelijakollegoiden kanssa toimimisesta kuin päästä testaamaan osaamistaan esimerkiksi amatöörien tai riparilaisten kanssa. Kirkkomusiikkiopinnoissa pystyy perehtymään yksilöpedagogiikkaan, mutta ryhmäpedagogiikkaa käsitellään oikeastaan vain muutamalla kurssilla, ja niistäkin jää käteen, mitä jää. Esimerkiksi musiikkikasvatuksen koulutusohjelmasta löytyy kolme Luomus-kurssia, joiden aikana perehdytään sekä ryhmäntyöskentelyn periaatteisiin ja projektien hallintaan että luovaan prosessiin ja sen hyödyntämiseen monilla eri tavoilla. Tällainen kokonaisuus kuulostaa aika osuvalta kanttorin työtä ajatellen.
Toinen pohdinnan aihe nousee itse musiikista, sillä työelämässä joutuu erittäin todennäköisesti sovittamaan esimerkiksi poppibiisejä tai elokuvamusiikkia uruille. Kirkkomusiikkikoulutus painottuu kuitenkin edelleen todella vahvasti länsimaiseen taidemusiikkiin. On siis erittäin mielenkiintoista pohtia, miten länsimaisesta musiikkitraditiosta vahvasti kiinni pitävä kirkkomusiikkikoulutus kohtaa kanttoreiden ydinosaamiskuvauksessa mainitun palvelun lähtökohdan erilaisia jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia toteutettaessa. Ei ole kyse siitä, että toisen tyylilajin tulisi syrjäyttää toinen, vaan oleellista olisi ehkä ennemmin auttaa hahmottamaan esimerkiksi, miten vapaasäestystä voisi hyödyntää urkujensoitossa tai miten erilaista materiaalia tulisi sovittaa uruille.
Kirkkomusiikin maisteriopintojen aikana opiskelijalla on enemmän mahdollisuuksia syventyä haluamaansa aiheeseen, ja kandivaiheen opinnoissa näyttää olevan oleellisempaa ahtaa opiskelijaan kaikki mahdollinen perustieto ja päästä mahdollisimman nopeasti C-tutkinnoista yli, että päästään tekemään niitä oikeasti tärkeitä asioita. Lieneekö tässä taustalla yhtenä ajatuksena, että niin sanottuun C-virkaan vaaditaan tiettyjä opintoja, ja se kokonaisuus on mahdollista saada tehtyä kandivaiheen aikana. On hyvä, että kirkkomusiikkiopinnoissa pyritään varmistamaan vankka ja kestävä peruspohja, mutta tällä hetkellä kandivaiheen opinnoista vaikuttaa tulevan helposti monen asian keskellä hapuilua ja loppuun palamisen tavoittelua korkeiden odotusten keskellä.
Koulutus muutospaineiden edessä
Kirkkomusiikkikoulutukseen kohdistuu paineita sekä oppilaitoksen puolelta että työelämästä, sillä Taideyliopistolla on oma roolinsa valtion rahoittamana laitoksena ja Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla työnantajana. Kirkkomusiikkikoulutuksen rakentumisessa voi havaita, että jollain tasolla työelämä määrittää kirkkomusiikkikoulutusta, vaikka se pyrkiikin olemaan itsenäinen ja laaja-alainen tarjoten muitakin työllistymisen mahdollisuuksia kuin kanttorin virka. Herää kysymys, pitääkö koulutuksen aina olla se, joka muuttuu?
Haasteena kirkkomusiikkiopiskelijan arjessa on myös oman ammatti-identiteetin luominen. Kandivaiheen laaja osaamisen pohja ja maisterivaiheen syventävä opiskelu saattavat auttaa oman ammatti-identiteetin kehittämisessä, mutta juuri samat syyt saattavat aiheuttaa opiskelijalle enemmän ahdistusta kuin helpotusta. Mihin aiheeseen haluaa syventyä? Millaiseksi kanttoriksi haluaa profiloitua? Onko tästä hyötyä työelämässä? Pitääkö kaiken opiskelun edes olla hyödyllistä työelämän kannalta? Samaan aikaan jatketaan hehkuttamista työn monipuolisuudesta ja siitä, miten monipuolisesti pääsee tekemään töitä musiikin parissa. Kirkkomusiikkiopintojen tavoitteena tuskin on turhautumisen hankkiminen siinä, että raapaisee aiheista aina vain pintaa syvemmän perehtymisen jäädessä myöhemmäksi ja omille harteille. Kuinka moni työelämään ja virkaan päässeistä kanttoreista lopulta jatkaa itsensä kehittämistä esimerkiksi täydennyskoulutuksen muodossa?
Monipuolisuus vaikuttaa siis olevan tämän päivän trendisana kanttorista puhuttaessa, ja on monia kirkkomusiikkiopiskelijoita ja kanttoreita, jotka kipuilevat
monipuolisen muusikkoutensa kanssa. Tuntuu, että kaikesta osaa vähän, mutta ei mistään niin hyvin, että kokonaisuuden voisi tuntea omakseen. Toisaalta mukana on myös heitä, jotka syventyvät opintojensa aikana täysin yhteen aiheeseen. Tällainen yhdistelmä musiikin moniosaajia ja yhteen aiheeseen selkeästi syventyneitä mahdollistaa erilaisten osaajien löytymisen työkentältä. Samalla seurakuntien musiikkityössä näkyy kunkin kanttorin oma kädenjälki, jossa omat vahvuudet ovat selvästi läsnä, vaikka ne eivät itselle sellaisina näyttäytyisikään.