Suvi-Maria Saarelainen
TT, varajohtaja, Teologian osasto, Filosofinen tiedekunta, Itä-Suomen yliopisto
Keskustelu koronapandemian vaikutuksesta ihmisten hyvinvointiin on kuluneen kahden vuoden aikana käynyt varsin vilkkaana. Tässä kirjoituksessa avaan muutamia tutkimukseen perustuvia näkökulmia siitä, mitä tiedämme koronan vaikutuksista ihmisten eksistentiaaliseen hyvinvointiin pandemian eri vaiheissa.
Eksistentiaalista hyvinvointia on tutkimusmaailmassa tarkasteltu ennen kaikkea elämän merkityksen näkökulmasta. Elämän merkityksellisyyden eksistentiaalinen ulottuvuus linkittyy kiinteästi siihen, mistä yksilön kokemus syvästä merkityksen tunteesta rakentuu, niistä tekijöistä, jotka muovaavat ihmiselämän tapahtumista koherenttia, tarkoituksenmukaista ja eteenpäin katsovaa. Kun elämällä on mielekäs suunta ja ihminen kokee kuulumisen tunnetta, myös merkityksellisyyden kokemus on balanssissa. Myös mahdollisuus toteuttaa itseään, omia tavoitteita ja toiveita ovat keskeistä merkityslähteitä nykyihmiselle. Elämän merkityslähteet ovat osa ihmisen persoonallisuutta. Merkityslähteet muodostuvat henkilökohtaisista arvoista ja maailmankuvasta, keskeisistä uskomuksista ja rituaaleista, joiden kautta merkityksellisyyden kokemusta vahvistetaan. Merkityslähteet ovat osin tietoisia ja osin tiedostamattomia tekijöitä, joiden avulla ihminen pyrkii rakentamaan elämässään merkityksellisyyden kokemusta.
Kun elämän tapahtumat syystä tai toisesta vahingoittavat, horjuttavat tai haastavat yksilön merkityslähteitä, saattaa ihminen ajautua merkityksen kriisiin. Tällaisessa kriisissä ihmisen ymmärrys elämän tapahtumien tarkoituksenmukaisuudesta joutuu koetukselle. Tällainen kriisi voi olla esimerkiksi äkillinen sairastuminen, kuoleman tai kuolevaisuuden kohtaaminen tai oman toimintakyvyn äkillinen lasku tai muuttuva elinympäristö. Tutkimushankkeissa, joissa olen mukana, on tarkasteltu, onko koronapandemia tällainen merkityksen uhka: aiheuttaako korona ihmisille eksistentiaalisen hyvinvoinnin kriisin?
Ensimmäisen korona-aallon positiivisuus buusti
Ensimmäisen korona-aallon aikana maailmaa kohtasi ennen näkemätön sulkutila, kun kevättalvella 2020 koulut ja oppilaitokset sulkivat ovensa, etätyökomennukselle määrättiin monissa maissa, rajoitukset arjen kontakteista ja turvaväleistä tulivat osaksi arkea. Ensimmäisen sulkutilan aikana keräsimme tutkimusaineistoa suomalaisten, puolalaisten, italialaisten ja espanjalaisten keskuudesta. Tutkimustulokset yllättivät meidät. Sen sijaan, että olisimme löytäneet huomattavaa määrää merkityksen kriisiä, löysimme, että kokemus merkityksellisyydestä oli varsin vahvaa. Huomasimme myös, että merkityksen kokemus oli hieman ohuempaa nuorempien vastaajien ja matalammin koulutettujen keskuudessa.
Vastaavia tutkimuslöydöksiä alkoi ilmetä maailmalla laajemminkin: merkityksen kokemuksesta ihmiset pyrkivät pitämään kiinni moninaisin keinoin. Tulokset myös osoittivat osin, että mitä vanhempi vastaaja, sen vahvempana kokemus merkityksellisyydestä säilyi. Ikääntyvien pärjääminen ja yksinäisyys olivat vahvasti lehdistössäkin esillä kevään 2020 aikana. Tuolloin sekä seurakunnat että yksityisihmiset tarttuivat vahvasti ikääntyvien tukimuotojen rakentamiseen. Puhelinsoitot ja naapuriapu tulivat monelle ikääntyneelle tärkeään ajankohtaan.
Ihminen on luonteeltaan merkityksellisyyteen – eksistentiaaliseen hyvinvointiin – pyrkivä olento. Haasteiden ja kriisinkin keskellä pyrimme löytämään uusia merkityslähteitä ja pitämään kiinni niistä asioista, jotka vielä ylläpitävät merkityksen kokemusta. Tämä teoreettinen näkemys vahvistui monessa kansainvälisessä tutkimuksessa koronan alkupuolella.
Merkityksellinen työ mutta millä hinnalla?
Tarkastellessamme seurakunnan työntekijöiden työssäjaksamista ja kokemusta työn merkityksellisyydestä ensimmäisen korona-aallon loppupuolella huomasimme kokemusten kahdet kasvot. Hieman vajaan neljänsadan kyselyyn vastanneiden keskuudessa oli selkeää, että seurakuntatyö koettiin erittäin merkityksellisenä. Lähes 80 % vastaajista koki, että työ tuo merkityksellisyyttä elämään. Ottaen huomioon valtavan digiloikan ja työtehtävien muutokset, joita seurakunnissa käytiin läpi, voisi jopa todeta, että työssä jaksaminen oli yllättävän hyvää, sillä noin kolmannes vastauksista sisälsi viitteitä työkuorman liiallisuudesta.
Kun käännämme tämän tuloksen toisinpäin ja palaamme kirjoitettuihin kokemuksiin työn haasteista, näemme kokemuksen toiset kasvot. Jo ensimmäisen korona-aallon loppupuolella, alkukesästä 2020, noin kolmannes vastaajista koki oireita, joiden voidaan nähdä haastavan hyvinvointia työssä. Uupumuksen kokeminen, kognitiiviset haasteet kuten ärtyneisyys sekä tunnepuolen haasteet että etäisyyden ottaminen työstä sekä työstä irrottautuminen muodostivat kuormittavuutta. Sanallisesti kuvatuiksi tulivat esimerkiksi haasteet työpäivien kohtuuttomasta pituudesta, työyhteisön ja kohtaamisen kaipaus sekä kaipaus selkeisiin ohjeisiin ja omaan työturvallisuuteen koronan keskellä.
Tutkimusaineisto ei kuitenkaan vastaa siihen, miten seurakunnissa on kyetty huomioimaan työtekijöiden hyvinvointi pandemian jatkuessa: Miten seurakunnat ovat onnistuneet huoltamaan omien työntekijöidensä jaksamista tilanteessa, jossa jatkuvat rajoitusten muutokset vaikuttavat arkityön tekemiseen monella tavalla?
Koronan jälkikaikujen vaikutus seurakuntatyössä
Ensimmäisen korona-aallon aikana toiveikkuus osin perustui ”pian tämä loppuu”-ajatukseen. Kaksi vuotta myöhemmin näemme, että pandemian aallot ovat seuranneet toinen toistaan. Korona ei ollutkaan yhden kevään puristus vaan muuttui kestävyyslajiksi, jossa punnitaan ihmisen tylsyydensietokykyä sekä kestoa pysyä etäällä lajitovereidensa keskuudesta.
Pitkittynyt pandemia haastaa eksistentiaalista hyvinvointia ennen kaikkea koronastressin muodossa: yksinäisyyden lisääntyminen, mielialan madaltuminen, itsensä toteuttamisen kaventunut mahdollisuus, merkityksellisyyden kokemuksen horjuminen nimenomaan pandemian vuoksi. Syksyllä 2021 keräämämme tutkimusaineisto vaikuttaa edelleen kertovan, että elämän merkityksellisyyttä yleisellä tasolla kokee varsin moni suomalainen. Näemme kuitenkin erittäin selkeästi sen, että koronastressiä ilmenee suuressa määrin alle 25-vuotiaissa vastaajissa. Keski-ikäiset vaikuttavat koronastressin osalta porskuttavan melko hyvin, mutta stressin määrä vaikuttaa ainakin osin nousevan jälleen vastaajien iän kasvamisen myötä. Vielä tarvitsemme lisää aineistoa nähdäksemme, miten ikääntyneet ovat korona-ajan kokeneet.
Kun koronapandemia viruksena tulee päätökseen, edessä saattaa olla vuosien jälkihuolto koronastressin pitkäaikaisvaikutusten jäljiltä. Tukea kaipaavat niin nuoret kuin vanhatkin. Arki on muuttunut lapsilla, jotka ovat kasvaneet etäverkostoissa; nuorilla, jotka ovat rakentaneet identiteettiään hajanaisessa ympäristössä; yrittäjillä ja niin monilla muilla, jotka ovat menettäneet toimeentulonsa. Arki on muuttunut myös kirkon työssä ja työntekijöillä.
Toivo kasvaa yhdessä tekemisestä
Ihmissuhteilla on suuri merkitys kipeiden kokemusten jakamisen hetkellä: toivo ja merkityksellisyyden kokemus vahvistuvat. Toivo koronan jälkihoidossa kasvaa yhdessä ajatusten jakamisesta ja kokemusten puntaroinnista, jaetusta arjen tekemisestä ja uudelleen rakentamisesta. Kun paluu ”normaaliin” ymmärretään uutena – suurena – muutoksena, jossa on tilaa, aikaa ja myötätuntoista asennetta, on mahdollisuus myös uuden löytämiseen. Tulevaisuuden ”normaali” kenties sisältää jotakin tuttua ja vanhaa. Mutta paluu ”normaaliin” on jälleen muutos. Muutos haastaa aina läpikulkijansa. Muutos kutsuu reflektoimaan korona-ajan kokemuksia, oppeja ja kestäviä työtapoja.