Oma hyvinvointi keskiöön
Salla Natunen, teologian opiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Väsyttääkö? Oletko aamuisin äreä? Unohteletko asioita? Kiristeleekö niska-hartiaseutu? Tuntuuko välillä, ettei mikään kiinnosta? Stressaatko? Hep, täällä! Voin myöntää, että minulle edellä mainitut asiat ovat tuttuja viimeisen vuoden ajalta. Jatkuva koronan aiheuttama muutos ja epävarmuus ovat aiheuttaneet itselleni niin opintojen kuin töiden parissa paineita ja edellä mainitsemiani lieveilmiöitä.
Myös työajaton työ seurakunnassa on opiskelijalta vaatinut harjoittelua ja totuttelua, koska alkuun olin tavoitettavissa puhelimen päässä läpi vuorokauden, vastasin viesteihin ja puheluihin heti sekä istuin pitkiä päiviä toimistolla, koska tunsin siihen valtavaa velvollisuutta, vaikka todellisuudessa tein suunnittelutyötä myös toimiston ulkopuolella. Olin koko ajan hieman ylivirittynyt – aivoni sekä kehoni kävivät kovilla kierroksilla. Toki teologian opintojen ja työn yhdistäminen myös vaativat omanlaista tasapainottelua sekä soveltamista, mitkä välillä luovat turhaa stressiä elämääni. Yliopistossa kun ei valitettavasti pahemmin työajattomasta työstä opeteta tai puhuta.
Milloin viimeksi olet kysynyt itseltäsi, miten voit, mitä minulle kuuluu? Olen huomannut työssäni, että usein me kirkon työntekijät kuuntelemme ja jaamme toisten ihmisten huolia, murheita sekä elämän iloja ja suruja. Joskus toisten ihmisten huolten ja murheiden kantaminen voi tuntua hyvinkin raskaalta. Toki koen sen työmme sokerina ja suolana – olla mukana, tukena ihmisten arjessa, elämässä, iloissa ja suruissa. Usein kuitenkin työn ja arjen jalkoihin jää oma hyvinvointi. Harvoin tulee pysähdyttyä ja kysyttyä itseltä, miten minulla oikeasti menee? Olen huomannut, että itse tarvitsen usein tähän jonkun pysäyttävän tekijän. Yleensä se tekijä on kauhea väsymys tai sairastuminen. Ei kauhean tervettä pidemmän päälle, sanoisin.
Olen nyt tietoisesti yrittänyt himmata elämääni ja lievittää stressiä. Avaimet rennompaan elämään ovat jokaisen omissa käsissä, jos niitä tahtoo käyttää. Aiemmin pelkäsin töissä sanoittaa ääneen väsymyksen ja sen, etten pysty tekemään kaikkea mahdollista tai mahdotonta, vaan yritin sinnitellä eteenpäin. Nykyään uskallan pyytää apua ja sanon suoraan: ’’Ei, en valitettavasti pysty tähän. Aikani ei riitä.’’
Vapaa-ajallani suljen usein työpuhelimeni, joskus myös henkilökohtaisen puhelimen ja olen stressaamatta siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Harvoin vapaa-ajallani edes luen uutisia, koska tunnen olevani niiden kanssa jatkuvassa oravanpyörässä pohtimassa maailman tilaa, joka ahdistaa ja rasittaa tiedostamatta minua. Yleensä vetäydyn vapaa-ajallani luontoon ja hevosten pariin. Luonnossa saan pääni tyhjennettyä ja pystyn keskittyä olennaiseen – pystyn pysähtymään, aistimaan, kuuntelemaan ja katselemaan luomakuntamme kauneutta.
Koen myös Jumalan tulevan minua lähemmäksi luonnossa ja hoidan omaa uskoani sekä sieluani usein metsässä. Puolisoni kotipihassa olevat hevoset taas tuovat iloa elämääni ja niiden kanssa touhuaminen karkottaa murheet pois, sillä hevonen aistii ihmisen mielialan ja murheet. Hevosen kanssa joutuu olemaan aidosti läsnä ja elää hetkessä. Turpaterapia on mahtavaa. Kannustankin jokaista pysähtymään hetkeksi esimerkiksi luonnon äärellä, aistimaan ympärillä tapahtuvia asioita ja kuulostelemaan itseään – kysymään itseltään, miten voit?